Four Lions ot­taa hoi­taak­seen li­ki mah­dot­to­man tehtävän. Mitä haus­kaa voi ol­la it­se­mur­ha­pom­mit­ta­jis­sa ja ji­ha­din­sa lu­mois­sa he­ku­moi­vis­sa ter­ro­ris­teis­sa?

Niinpä vaan huu­mo­ri, pi­ki­mus­ta­kin, on po­lii­ti­kon pa­hin pe­lo­nai­he. Elo­ku­va ker­too neljästä pölk­kypäästä, jot­ka al­ka­vat suun­ni­tel­la it­se­mur­hais­ku­ja Eng­lan­nis­sa.

Jol­lain il­veellä te­kijät eivät pilk­kaa ku­vat­ta­via per­soo­nia, eivät syyl­lis­ty ra­sis­miin ja luul­ta­vas­ti pys­tyvät är­syttämään mo­lem­pia po­liit­ti­sia ää­ripäitä.

Ang­li­kaa­nius­koi­sia käy­tetään juo­nenkään­teissä hy­vin vähän. Se­kin vähä mitä käy­tetään, heitä ku­va­taan jo­pa vielä­kin tyh­mem­pinä kuin näitä lap­sel­li­suu­des­saan jo­ten­kin hur­maa­via hen­kilö­hah­mo­ja.

Jo­pa suo­ma­lai­nen saa ajat­te­le­mi­sen ai­het­ta, kun Shef­fiel­din teräs­kau­pun­gis­sa ku­vat­tu elo­ku­va vi­laut­taa ih­meen näyttäväs­ti Ou­to­kum­mun teh­das­ta. Aja­tus me­nee ai­ka no­peas­ti sii­hen, mi­ten ”vääräus­koi­siin” suh­tau­du­taan pe­rin­tei­sillä teol­li­suus­paik­ka­kun­nil­lam­me.