Steven Seagal taitaa olla nykyään parempi bluesmies kuin toimintaelokuvan sankari.
Steven Seagal taitaa olla nykyään parempi bluesmies kuin toimintaelokuvan sankari. Hän kuitenkin hyötyy ainakin hieman erikoisesta statuksestaan: mies on niin maneerinomainen pökkelö, että jotenkin hänen elokuviaan on makaaberilla tavalla hauska katsoa.
Force of Execution on saanut perin huonot arvostelut, joten pidän tätä jopa myönteisenä yllätyksenä. Tavallaan se onnistuu ainakin osittain juuri niiden syiden takia, mistä sitä on kritisoitu. Tuntuu vapauttavalta, kun kaikki alkaa kuin nonstop-esityksenä ja myös jatkuu sellaisena. Miksipä selittää taustoja, kun asetelma on ikiaikainen eli kahden rikollisryhmän välinen taistelu vallasta.
Spagettiwesternin kaanon vilahtelee sopivasti taustalla muutenkin: päähenkilö ei pysty hoitamaan ammattiaan eli karateen ja ampumiseen perustuvaa torpedon työtään kunnolla, koska hänen kätensä on murskattu kuin Djangolla konsanaan. Bren Fosterin nimeä ei mainita kannessa, sillä sivuhenkilöt ovat tunnetumpia. Hän ja muu kolmikko (Steven Seagal, Ving Rhames, Danny Trejo) pystyvät pitämään mielenkiintoa yllä, vaikka väkivalta on äärimmäistä. Ihme, että tätä suositellaan alle 18-vuotiaalle. Vaikka mitäpä sitten, katsovat sen kumminkin, oli rinkulassa mikä numero tahansa.
Väkivaltaisen, aivottoman massaviihteen pientuotantosarjassa tämä pärjää lopulta aika hyvin. Mukana on lajille epätyypillistä käyrää huumoria. Osa siitä tuntuu tahattomalta. Lopputaistelu on kyllä jopa huomattavan kömpelöä.
Keskitason kuva ja ääni. Ei ekstroja. (PS)