Väkivallan vihollisen uusi tuleminen istuttaa Kerseyn rooliin Bruce Willisin ja vatkaa tämän valkuaiset niin yli, että viha pursuaa ulos silmäkuopista.
Väkivallan vihollisen uusi tuleminen istuttaa Kerseyn rooliin Bruce Willisin ja vatkaa tämän valkuaiset niin yli, että viha pursuaa ulos silmäkuopista. Tai näin teoriassa, sillä Willisin ilmeetön suoritus saa kauheudet tuntumaan täysin merkityksettömiltä. Tämä on mielialalääkkeillä leikattu versio Charles Bronsonin tähdittämästä klassikkojännäristä (1974), joka oli sekin harjoitus hillityssä hurjuudessa.
Siinä missä Charles Bronson oli alkuperäisessä elokuvassa arkkitehti on Willis tässä kirurgi, joka ei vain halua rakentaa parempaa yhteiskuntaa vaan on myös tottunut päättämään elämästä ja kuolemasta. Mies hakee tässä yhtälailla hyvitystä perheensä kokemille kauheuksille sukkalaatikon pohjalta ja sivukujien kasvattien sisälmyksistä. Tai näin teoriassa, sillä kostorallin työkalut ja metodit ovat nyt kliseisemmin NRA:n hyväksymiä — ja tämä jokamiehen automaattiaseiden ihannointi, yhdestä päälleliimatusta vastakkaisesta kohtauksesta huolimatta, on lopulta elokuvan häiritsevin temppu.
Näyttelijäsuorituksiltaan vaatimaton ja kerronnaltaan töksähtävän mekaaninen esitys ei juuri kerää tyylipisteitä, mutta tarjoaa funktionaalisen vaisun vedoksen genren klassikosta. Tämän näkemiseen ei kuitenkaan ole mitään syytä, sillä kokonaisuutena elokuva on todella, todella huono.
Erinomainen kuva on rikkaan ilmeikäs, loistavan värikylläinen, vakaa ja kyllin erotteleva löytämään uurteet ikääntyneiden starojen kasvoilta. Ääniraita on dialogiltaan hitusen kömpelö, mutta tarpeen tullen iskevä ja retrohenkisen pahaenteinen. Ekstroissa poistettuja kohtauksia, kaksi pidennettyä kohtausta ja pliisu making of -kooste (12 min.). (IJ)