Tämä elokuva ansaitsee neljä tähteä katsojalta, joka on elänyt 1970-luvun puolessa välissä ja ihaillut Hurriganesia.
Tämä elokuva ansaitsee neljä tähteä katsojalta (ja arvioijalta), joka on elänyt 1970-luvun puolessa välissä ja ihaillut Hurriganesia.
Muut voivat tuumia toisin, sillä musiikkielokuvana tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Aihe on toki perin vaikea. Sen verran vahvan mielikuvan on bändi piirtänyt aikalaistajuntaan.
Eero Milonoff suoriutuu hävyttömän hyvin Remun vaativasta roolista. Neljää Hurriganesin keskeistä muusikkoa eri aikoina esittävät näyttelijät ovat sentään syntyneet paljon tapahtuma-aikoja myöhemmin. Ganes on enemmän elokuva Remusta kuin itse bändistä, joten lapsuus kerrataan tarkkaan tapaan. Juhlakalu lienee itse tyytyväinen.
Remu oli päällikköluonne, joka neuvoi nuorta Ile Kalliota soittamaan vain niitä paksuja kieliä, jotta soundi on tymäkämpi. Elokuva panee pohtimaan, neuvoiko Remu samaan tapaan ohjaajaa lisäämään tositoimia joka viidentoista minuutin väliin autenttisuuden vuoksi.
Aikaa ennen suosiota kuvataan pieteetillä. Näyttelijät soittavat itse livenä, eikä siitäkään voi moitteen sanaa esittää, vaikka Albert Järvisen soundeja ei löydetä. Oikeastaan muuta poikkinaista sanaa tästä ei tarvitse esittää kuin se, että musiikkia olisi pitänyt kuulla enemmän. Lopputeksteissä sentään kirjoitetaan Johnny Kidd yhdellä d:llä eli väärin.
Kuvaaja on käyttänyt herkkää filmiä, joten rakeisuus vie nostalgiseen tunnelmaan. Huomionarvoista on myös se, että ensimmäistä kertaa suomalainen elokuva on saanut DVD:llä aidon kuusikanavaisen DTS-ääniraidan (DTS6.1ES). Takakeskikanava luo ryhtiä, mutta sinänsä aluevaltaus olisi vaatinut enemmän tilaa luovia elementtejä. Ekstroihin on tallennettu kommenttiraita (Remu ja Milonoff), musiikkivideo, 24+24 min. dokumentit, 4 min. poistettuja kohtauksia kommentein, tiiseri ja traileri.