Tämä elo­ku­va an­sait­see neljä täh­teä kat­so­jal­ta (ja ar­vioi­jal­ta), jo­ka on elä­nyt 1970-lu­vun puo­les­sa vä­lissä ja ihail­lut Hur­ri­ga­ne­sia.

Muut voi­vat tuu­mia toi­sin, sillä mu­siik­kie­lo­ku­va­na tässä ei sinänsä ole mitään ih­meel­listä. Ai­he on to­ki pe­rin vai­kea. Sen ver­ran vah­van mie­li­ku­van on bän­di piirtä­nyt ai­ka­lais­ta­jun­taan.

Ee­ro Mi­lo­noff suo­riu­tuu hä­vyttömän hy­vin Re­mun vaa­ti­vas­ta roo­lis­ta. Neljää Hur­ri­ga­ne­sin kes­keistä muu­sik­koa eri ai­koi­na esittävät näyt­te­lijät ovat sentään syn­ty­neet pal­jon ta­pah­tu­ma-ai­ko­ja myö­hem­min. Ga­nes on enemmän elo­ku­va Re­mus­ta kuin it­se bän­distä, jo­ten lap­suus ker­ra­taan tark­kaan ta­paan. Juh­la­ka­lu lie­nee it­se tyy­tyväi­nen.

Re­mu oli pääl­likkö­luon­ne, jo­ka neu­voi nuor­ta Ile Kal­lio­ta soit­ta­maan vain niitä pak­su­ja kie­liä, jot­ta soun­di on tymäkäm­pi. Elo­ku­va pa­nee poh­ti­maan, neu­voi­ko Re­mu sa­maan ta­paan oh­jaa­jaa lisäämään to­si­toi­mia jo­ka vii­den­tois­ta mi­nuu­tin vä­liin au­tent­ti­suu­den vuok­si.

Ai­kaa en­nen suo­sio­ta ku­va­taan pie­tee­tillä. Näyt­te­lijät soit­ta­vat it­se li­venä, eikä siitäkään voi moit­teen sa­naa esittää, vaik­ka Al­bert Jär­vi­sen soun­de­ja ei löy­detä. Oi­keas­taan muu­ta poik­ki­nais­ta sa­naa tästä ei tar­vit­se esittää kuin se, että mu­siik­kia oli­si pitä­nyt kuul­la enemmän. Lop­pu­teks­teissä sentään kir­joi­te­taan John­ny Kidd yh­dellä d:llä eli vää­rin.

Ku­vaa­ja on käyttä­nyt herkkää fil­miä, jo­ten ra­kei­suus vie nos­tal­gi­seen tun­nel­maan. Huo­mio­nar­vois­ta on myös se, että en­simmäistä ker­taa suo­ma­lai­nen elo­ku­va on saa­nut DVD:llä ai­don kuu­si­ka­na­vai­sen DTS-ää­ni­rai­dan (DT­S6.1ES). Ta­ka­kes­ki­ka­na­va luo ryh­tiä, mut­ta sinänsä alue­val­taus oli­si vaa­ti­nut enemmän ti­laa luo­via ele­ment­tejä. Ekst­roi­hin on tal­len­net­tu kom­ment­ti­rai­ta (Re­mu ja Mi­lo­noff), mu­siik­ki­vi­deo, 24+24 min. do­ku­men­tit, 4 min. pois­tet­tu­ja koh­tauk­sia kom­men­tein, tii­se­ri ja trai­le­ri.