Kir­peän synkkäsä­vyi­sillä elo­ku­vil­laan mai­net­ta niittä­nyt Tim Bur­ton on tu­tuil­la ve­sillä luot­sa­tes­saan suo­sik­ki­tai­te­li­jan­sa Mar­ga­ret Kea­nen (A­my Adams) to­si­ta­ri­nan val­ko­kan­kaal­le. 1960-lu­vul­la vai­kut­ta­nut maa­la­ri loi tun­nel­mal­taan kai­ho­mie­li­siä tau­lu­ja, joi­den suu­ri­silmäi­sistä pik­ku­lap­sis­ta tu­li ai­ka­naan sen­saa­tio. Mer­kil­li­sek­si ta­pauk­sen te­kee se, että tau­lu­jen maa­laa­ja­na esittäy­tyi pitkään Mar­ga­re­tin avio­mies, Wal­ter Kea­ne (Ch­ris­toph Waltz), jo­ka oli ha­ka myyn­ti­mies, mut­ta kai­kes­ta pää­tel­len toi­vo­ton maa­la­ri.

O­min­ta­kei­nen elo­ku­va on help­po kar­ri­koi­da jul­mak­si kei­ka­ri­ta­ri­nak­si viek­kaas­ta mie­hestä, jo­ka 1950-lu­vun su­ku­puo­li­roo­lit apu­naan val­jas­taa tuo­reen nai­systävänsä tai­te­li­jan­lah­jat oman egon­sa kan­ti­mik­si, mut­ta to­tuus ei lie­ne ol­lut näin yk­sioi­koi­nen. Elo­ku­va an­taa ymmärtää, että Mar­ga­re­tin tau­lut oli­vat Wal­te­ril­le jon­kin­lai­nen tai­te­li­ja­sie­lun pro­tee­si, mut­ta sa­maan ai­kaan mie­hellä oli kiis­tat­to­mia lah­jo­ja mark­ki­noin­nin ja suh­tei­den ra­ken­ta­mi­sen sa­ral­la. Lah­jo­ja, joi­ta muut tai­te­li­jat An­dy War­hol mu­kaan lu­kien pyr­kivät emu­loi­maan. Vai­kut­taa hy­vin to­dennäköi­seltä, että il­man puo­li­soaan kum­pi­kaan heistä ei oli­si nous­sut mai­nee­seen ja mam­mo­naan. Yk­sinään Wal­te­ril­la ei oli­si ol­lut mitään näy­tettävää, eikä Mar­ga­re­tin töillä nä­kijöitä. To­del­li­nen tra­ge­dia on, että Wal­ter ko­ki tar­peel­li­sek­si omia kun­nian tau­luis­ta eikä voi­nut vain edus­taa vai­mon­sa ta­lu­ja. Il­man tätä ta­ri­nal­la oli­si sär­ky­nei­den sydän­ten, kär­si­nei­den las­ten ja va­ras­te­tun/­luo­vu­te­tun iden­ti­tee­tin ti­lal­la voi­nut ol­la Hap­py End.

Jok­seen­kin viat­to­mas­ta vää­rinkä­si­tyk­sestä läh­te­nyt val­hei­den ket­ju eh­ti kas­vaa mil­joo­nien ar­voi­sek­si bis­nek­sek­si en­nen kuin maail­mal­le sel­vi­si, että tau­lu­jen sig­nee­rauk­sen ta­ka­na oli­kin toi­nen Kea­ne. Mat­ka ei mais­tu suu­rel­ta sa­la­juo­nel­ta tai häikäi­lemättömältä ryöstöltä, mut­ta draa­man juok­su­hiek­ka vetää us­kot­ta­vas­ti. Hyvän­tah­toi­se­na näy­telmänä al­ka­va ker­to­mus li­puu vä­hi­tel­len kuin eroo­sion kaut­ta syn­kem­mil­le lin­joil­le kun­nes ko­ko sot­ku saa fars­si­no­mai­sen päätök­sen oi­keus­sa­lis­sa. Te­kijät lu­paa­vat py­sy­neensä tii­viis­ti to­si­ta­ri­nas­sa, ja näin myös näyttää käy­neen lop­pua myö­ten. Sen de­tal­jin elo­ku­va to­sin jättää ker­to­mat­ta, että Wal­te­ril­la oli ver­rat­tain me­nes­ty­nyt ja yllättäen suu­ri­silmäi­siä nuk­ke­ja val­mis­ta­nut le­luy­ri­tys edel­li­sen vai­mon­sa kans­sa, mut­ta hän sul­ki myös tämän yri­tyk­sen kes­kit­tyäk­seen tai­tee­seen. Tämä lie­nee sat­tu­maa, mut­ta voi se­littää osal­taan mik­si Wal­ter nä­ki tau­luil­la po­ten­tiaa­lia.

E­lo­ku­van pääo­siin kaa­vail­tiin alun­pe­rin Ka­te Hud­so­nia ja Tho­mas Hay­den Churc­hia, sit­ten Ree­se Wit­hers­poo­nia ja Ryan Rey­nold­sia, mut­ta oh­jaa­jan var­mis­tut­tua Tim Bur­to­nik­si täh­dik­si tu­li­vat Amy Adams ja Ch­ris­toph Waltz. Adam­sia ja Walt­zia pa­rem­pia näyt­te­lijöitä näi­hin roo­lei­hin on vai­kea ku­vi­tel­la. Amy Adams ta­sa­pai­noi­lee hy­vin mie­hensä viemäk­si an­tau­tu­va­na nai­se­na, jo­ka on kui­ten­kin per­heensä ta­lou­den sa­lai­nen voi­man­pesä, ja löytää lo­pul­ta myös voi­mat mur­taa kul­tai­sen häk­kinsä. Ch­ris­toph Waltz on omil­la ve­sillään vei­ja­ri­mai­se­na kei­ka­ri­na, jo­ka up­poaa val­koi­sen val­heen jäl­keen syväl­le, eikä edes ha­lua nous­ta sieltä ylös.

Nuk­kea­ni­maa­tioi­den ja fan­ta­sian jäl­keen ky­seessä on Tim Bur­to­nil­ta vir­kistävän oma­peräi­nen elo­ku­va, jo­ka löytää to­si­ta­ri­nas­taan yhtä pal­jon eloa ja us­ko­mat­to­mia kään­teitä kuin par­haas­ta fik­tios­ta.