Yli 10 800 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
DVD

Magazine: Real Life and Thereafter: In Concert Manchester 02/09

Elokuva:
Kuva & Ääni:
Ekstrat:

Elokuva

Van­ho­jen rockbän­dien uu­del­leen­ko­koon­tu­mi­set ovat yleensä sur­kei­ta seu­rat­ta­via.

Van­ho­jen rockbän­dien uu­del­leen­ko­koon­tu­mi­set ovat yleensä sur­kei­ta seu­rat­ta­via. Mik­si sit­ten vuo­si­na 1977-1981 ly­hyes­ti vai­kut­ta­neen manc­hes­te­ri­lai­sen Ma­ga­zi­nen co­me­back herättää niin po­si­tii­vi­sia tun­tei­ta ja odo­tuk­sia? Ehkä sik­si, että vas­ta nyt ai­ka tun­tuu ole­van kypsä yh­tyeen unii­kil­le mu­sii­kil­le. Ma­ga­zi­nen sisällä tun­tui asu­van pie­ni The Vel­vet Un­derg­round, yh­tye, jon­ka le­vyjä ei myydä, mut­ta jon­ka vai­kut­tei­ta on ny­ky­roc­kis­sa mah­do­ton­ta ol­la kuu­le­mat­ta. Uu­dem­mis­ta bän­deistä mm. Ra­dio­head on mai­nin­nut Ma­ga­zi­nen esi­ku­va­naan.
Kah­den le­vyn Ma­ga­zi­ne: Real Li­fe + The­reaf­ter on jämäkkä voi­mannäy­te. Yh­tye esiin­tyy ren­nos­ti, var­mas­ti ja vai­kut­ta­vas­ti. Ma­ga­zi­nen pa­luu on poik­keuk­sel­li­nen roc­kis­sa, re­le­vant­ti co­me­back, jos­sa pai­na­vim­pia ovat mu­sii­kil­li­set syyt. Hel­mi­kui­sen pa­luue­siin­ty­mis­ten päätös­kon­ser­tis­sa täpötäy­den Manc­hes­ter Aca­de­myn ohi­moil­ta har­maan­tu­nut, kes­ki-ikäi­sen pyö­ris­ty­nyt yleisö, jon­ka jou­kos­sa nä­kyy myös nuo­ri­soa ja muu­sik­ko­kol­le­goi­ta, pal­kit­see yh­tyeen rie­mu­mie­li­sellä ja an­tau­muk­sel­li­sel­la huo­miol­la.
Uu­tuus­pa­ke­tis­sa on Manc­hes­te­rin puo­li­tois­ta­tun­ti­nen dvd-kon­sert­ti sekä toi­sel­la cd-le­vyllä viik­koa aiem­min Lon­toon Fo­ru­mis­sa tal­tioi­tu kon­sert­ti.
Ma­ga­zi­nen fu­tu­ris­ti­nen soin­ti ja in­tel­lek­tuaa­li­set, kir­jal­li­set lau­lu­teks­tit eivät an­na si­jaa nos­tal­gial­le. On­kin ko­mea­ta nähdä näin 30 vuot­ta ”­real thin­gin” jäl­keen sa­ma yh­tye eri­no­mai­ses­sa ve­dos­sa ja tai­pu­mat­to­ma­na komp­ro­mis­sei­hin. Näin Ma­ga­zi­nen klas­si­sen ko­koon­pa­non Lon­toos­sa 1978 ja yh­tye, eri­tyi­ses­ti Howard De­vo­to, jät­ti py­syvän vai­ku­tuk­sen (”…­li­ke a ho­le in the head”, voi­si John­ny Rot­ten jat­kaa). Päivä­kir­ja­mer­kintä­ni tuos­ta yh­tyeen huip­pu­het­kien esi­tyk­sestä löy­tyvät ko­ti­si­vul­ta­ni http://www.­ko­ti­si­vu­ni.­net/­bus­ter­ki­no osios­ta Mu­siik­ki.
Da­ve For­mu­lan kurt­tui­sen juon­teik­kaat rep­tii­lin sor­met kos­ket­ti­mil­la ker­to­vat ajan ku­lu­mi­ses­ta. Mut­ta sa­mal­la tuo kieh­to­va/­luo­taan­työntävä yh­dis­telmä on lei­mal­li­ses­ti Ma­ga­zi­nen ma­giaa. Yh­tye ja sen lau­lut eivät nekään tee it­seään tykö, eivät py­ri miel­lyttämään. Sil­ti jyl­hien me­lo­dioi­den mu­sii­kis­sa ja äl­lis­tyttävän jous­ta­vas­sa ja is­kevässä soi­tan­nas­sa on vas­tus­ta­ma­ton­ta viehä­tystä, kylmän­ko­leaa kau­neut­ta.
Vuon­na 1976 Howard Traf­ford, 23-vuo­tias opis­ke­li­ja, jär­jes­ti Manc­hes­te­ris­sa Sex Pis­tol­sin kon­ser­tin, jon­ka yleisössä oli­vat Mor­ris­sey (T­he Smiths), Mark E. Smith (T­he Fall) ja Ian Cur­tis (Joy Di­vi­sion). Traf­ford it­se muo­dos­ti Pe­te Shel­leyn kans­sa Buzz­cocks-yh­tyeen, vaih­toi ni­mensä Howard De­vo­tok­si ja le­vyt­ti vai­ku­tus­val­tai­sen sing­len Shot By Both Si­des.
Pian De­vo­to kui­ten­kin kylläs­tyi suo­raan punk-mu­siik­kiin, ero­si Buzz­cock­sis­ta ja pe­rus­ti Ma­ga­zi­nen, jo­ka soit­ti post-pun­kia, uut­ta aal­toa, jos­sa oli vai­kut­tei­ta jo­pa prog­res­sii­vi­sen roc­kin syn­tik­ka­soun­deis­ta. Myö­hem­min De­vo­to on se­littä­nyt, että ei pitä­nyt siitä suun­nas­ta, jon­ka val­tao­sa pun­kis­ta ot­ti seu­ra­tes­saan John­ny Rot­te­nin terävän kriit­ti­syy­den si­jas­ta Sid Vi­ciou­sin räkäistä räyhä­punk­lin­jaa. ”I’m not stu­pid and I re­fu­se to act li­ke one” (”En ole ty­pe­rys ja kieltäy­dyn käyttäy­tymästä kuin oli­sin”), on De­vo­to to­den­nut.
Ma­ga­zi­ne jul­kai­si kol­me hie­noa, eri­kois­laa­tuis­ta ja hy­vin eri­lais­ta le­vyä peräkkäin: Real Li­fe (1978), Se­cond­hand Day­light (1979) ja Cor­rect Use of Soaf (1980). Vaik­ka Ma­ga­zi­nel­la oli tart­tu­via, pop­pi­me­lo­di­sia­kin lau­lu­ja ja oma­peräi­nen soun­di, sen epä­kau­pal­li­nen ja me­dian eh­to­ja kaih­ta­va ura jäi ly­hyek­si ja lis­ta­me­nes­tyk­sellä mi­tat­tu­na kes­kin­ker­tai­sek­si. Yh­tyeen kes­kus­hah­mok­si miel­let­ty lau­la­ja ja sa­noit­ta­ja Howard De­vo­to ei viih­ty­nyt haas­tat­te­luis­sa tai kier­tueil­la. Top of the Pops –oh­jel­mas­sa De­vo­to py­syi liik­ku­mat­to­ma­na ko­ko esi­tyk­sen ajan, vie­raan­nut­taen kat­so­jat yh­tyeen muu­ten il­meikkääs­ti jyräävästä teol­li­suus­soun­dis­ta, jon­ka mu­sii­kil­li­seen ark­ki­teh­tuu­riin De­vo­ton lisäk­si mer­kittävän pa­nok­sen toi­vat kos­ke­tin­soit­ta­ja Da­ve For­mu­la, ki­ta­ris­ti John Mc­Geogh, ba­sis­ti Bar­ry Adam­son ja rum­pa­li John Doy­le.
Kun ura ei ar­vos­te­lu­me­nes­tyk­sestä huo­li­mat­ta kas­vat­ta­nut yleisöä ja le­vy­myyn­tiä, jäi tär­keä osa Ma­ga­zi­nea, ki­ta­ris­ti Mc­Geogh, pois kyy­distä ja liit­tyi Siou­xie and The Bans­hee­siin ja myö­hem­min Pub­lic Ima­ge Li­mi­te­diin (P.I.L.). Ma­ga­zi­ne te­ki De­vo­ton kans­sa Mc­Keog­hin lähdön jäl­keen vielä sen pa­kol­li­sen kon­sert­ti­le­vyn Play (1980) ja aiem­paan ma­te­riaa­liin näh­den il­meettömämmän stu­dio­le­vyn Ma­gic, Mur­der and the Weat­her (1981) ja ha­jo­si sit­ten.
Howard De­vo­to pe­rus­ti ki­ta­ris­ti No­kon kans­sa kak­si al­bu­mia (U­nan­swe­rab­le Lust, 1988 ja Beast Box, 1990) jul­kais­seen Lu­xu­rian ja me­ni sen jäl­keen töi­hin va­lo­ku­va-ar­kis­toon. Vuon­na 2001 De­vo­to te­ki vielä Buzz­kunst- ni­mellä (2001) hyvän le­vyn van­han punk-ai­kai­sen ystävänsä Pe­te Shel­leyn kans­sa. Vii­me vuon­na, ku­va-ar­kis­to­hom­mien lo­put­tua, De­vo­to tart­tui kos­ke­tin­soit­ta­ja Da­ve For­mu­lan hou­ku­tuk­siin ja suos­tui Ma­ga­zi­nen hen­kiin­herä­tyk­seen.
Kon­ser­tin en­simmäi­nen esi­tys on Light Pours Out of Me, jon­ka jäl­keen Howard De­vo­to kiittää yleisöä vas­taa­no­tos­ta: ”We’­re still Ma­ga­zi­ne, this is still Manc­hes­ter and I’m still Adam Faith!” John Doy­le is­tuu pu­vus­saan rum­pu­pat­te­rin ta­ka­na to­me­ra­na kuin toi­mi­tus­joh­ta­ja. Hat­tupäi­nen Da­ve For­mu­la tun­nis­tet­ta­vi­ne ja Ma­ga­zi­nen soin­tia pitkäl­le mää­rit­te­le­vi­ne sor­mioi­neen ah­ke­roi kuin na­ru­ja ve­te­levä Ozin vel­ho. Ba­sis­ti Bar­ry Adam­son ja ki­ta­ris­ti No­ko ovat eni­ten rock. Adam­so­nil­la­kin on hat­tun­sa ja pal­jon omas­ta­kin mu­sii­kis­ta, mm. soundt­rac­keis­ta, tun­net­tu Adam­son on vant­te­ra ja va­kuut­ta­van cool, omin­ta­kei­ses­ti pu­keu­tu­nut la­va­per­soo­na. No­ko jyrkäs­ti muo­toil­tui­ne par­toi­neen, ja ki­ta­ran­sa vih­reään run­koon soin­tu­vin kyn­si­la­koin, on bän­din toi­nen rok­ki­bo­hee­mi, mut­ta ar­ki­sen ren­non vi­vah­teen John Mc­Geog­hia ”­tuu­raa­vaan” — al­ku­peräi­nen Ma­ga­zi­nen ki­ta­ris­ti kuo­li 2004 — No­koon tuo ali­tui­nen pur­kan­jau­ha­mi­nen lä­pi kon­ser­tin.
De­vo­to on oma lu­kun­sa. Val­koi­sen ta­kin al­ta pal­jas­tuu val­koi­nen, neh­ru­kau­luk­si­nen pai­ta. Pyö­rey­ty­neen hah­mon eri­kois­ta suh­teet­to­muut­ta ko­ros­ta­vat hiu­kan pol­vien al­le yltävät hou­sut, joi­den lah­keis­ta vilk­ku­vat pal­jaat sää­ret. Ja­las­sa on ke­vyet tos­sut. Nuo­rem­man De­vo­ton tiuk­kaan, ar­voi­tuk­sel­li­seen ja iro­ni­seen il­mee­seen tuo nyt peh­meyttä kal­lon iän myötä saa­mat peh­mus­teet. De­vo­to muis­tut­taa sar­ja­ku­van pyö­reäpäistä poi­kaa, Jas­ka Jo­kus­ta, ja hiu­kan myös Mi­ke Myer­sin elo­ku­vien Dr. Evi­liä. Muit­ten muu­si­koi­den soo­lo­jen ai­ka­na De­vo­to toi­mii ka­pel­li­mes­ta­ri­na ja hui­too kä­si­var­sil­laan ja sor­mil­laan nä­ky­vil­le soit­to­kump­pa­nien­sa sä­vel­ten kou­ke­rot.
Jo nuo­re­na lau­la­jan ohi­mo jat­kui huo­mat­ta­van kor­keal­le pää­lael­le. Nyt lo­put­kin De­vo­ton tu­kas­ta on pu­don­nut tai lei­kat­tu pois. Vai­ku­tel­ma on budd­ha­mai­nen, var­sin­kin kun va­lot te­kevät kal­peas­ta lau­la­jas­ta val­koi­ses­sa asus­saan al­bii­no­mai­sen il­mes­tyk­sen. En­nen la­val­le tu­loa, Aca­de­myssä on kuul­tu De­vo­ton pu­het­ta. Lau­la­ja on ker­to­nut tu­tun vi­ral­li­sel­la se­los­tusää­nellään, että hän on täällä ”­te­kemässä vai­ku­tus­ta yh­teen tyttöön”. Uut­ta De­vo­toa on en­nen niin va­ka­vil­le kas­voil­le tuon tuos­ta le­viävä hy­my.
Kun edel­li­sen ker­ran De­vo­ton näin Lon­toos­sa li­venä, lau­la­jan kas­vot oli­vat ki­reä, vi­hai­nen naa­mio. Osa­syynä var­maan Ma­ga­zi­nen dra­maat­ti­sen mu­sii­kin vaa­ti­ma esi­tys­ta­pa, mut­ta myös se, että tuol­loin, kesällä 1978, pun­kin mur­rok­ses­sa, vielä suu­ri osa ylös alas pomp­pi­vas­ta, ”­po­goa­vas­ta” yleisöstä luu­li, että De­vo­to yhä oli punk – ja ter­veh­ti so­lis­tia pe­rin­teen mu­kaan syl­kemällä pääl­le. De­vo­to ei tästä ky­see­na­lai­ses­ta kun­nia­no­soi­tuk­ses­ta tun­tu­nut tykkäävän ja hän oli­kin va­rus­tau­tu­nut lait­ta­mal­la pyy­he­lii­nan olal­leen. Lii­na lois­ti val­koi­se­na muu­ten mus­taa asua vas­ten, kun las­keu­duin Ly­ceu­min leh­te­riltä ja pus­kin it­se­ni pak­kau­tu­neen yleisö­me­ren lä­pi ul­ko-o­vel­le ja koh­ti il­lan vii­meistä maa­na­lais­ta.
Hel­mi­kui­nen manc­hes­te­ri­lai­sy­leisö käyttäy­tyy pelkästään ystäväl­li­ses­ti ja tun­nel­ma on mo­lem­min puo­lin ramp­pia läm­min – siitä huo­li­mat­ta, että De­vo­to ker­too la­val­ta Ma­ga­zi­nen yhä tar­joi­le­van kuu­li­joil­leen ”jäistä jäl­ki­ruo­kaa” — ”f­ro­zen des­serts”.
2000-lu­vun lisä Ma­ga­zi­nen la­vail­mee­seen on muu­ta­mis­sa lau­luis­sa mu­ka­na ole­vat nais­lau­la­jat. Great Beau­ti­cian in the Sky/T­he Ho­ney­moon Kil­lers –e­si­tyk­sessä De­vo­to lau­laa vä­lio­sat kä­si kä­dessä avus­ta­van lau­la­jat­ta­ren kans­sa. Inst­ru­men­taa­li­jak­so­jen ai­ka­na nai­nen is­tuu taus­ta­ko­rok­keel­le se­lai­le­maan leh­teä. Myö­hem­min la­val­la tu­lee toi­nen­kin taus­ta­lau­la­ja ja il­lan ku­lues­sa De­vo­to esit­te­lee nai­set. He ovat Ro­sa­lie Cun­ning­ham ja Sa­mant­ha Va­len­ti­ne, joil­la on oma­kin yh­tye, Ip­so Fac­to. Tyttö­jen ko­koon­pa­no on eh­ti­nyt tähän men­nessä jo ha­jo­ta, mut­ta eh­ti tehdä muu­ta­man sing­len. Ma­ga­zi­nen reu­nion-kon­sert­tien lisäk­si Ip­so Fac­to esiin­tyi myös The Last Sha­dow Pup­pet­sin läm­mit­te­lijänä (ker­too Wi­ki­pe­dia). Cun­ning­ha­min ja Va­len­ti­nen tyy­likäs ja tyy­lit­te­levä lau­lu so­pii hy­vin Ma­ga­zi­nen mu­siik­kiin. Ip­so Fac­toa luon­neh­dit­tiin­kin psy­ke­de­liaa ja goot­ti­mai­suut­ta yh­distäväk­si bän­dik­si – mikä ei tun­tui­si ai­van vie­raal­ta at­mosfää­riltä Ma­ga­zi­nen­kaan niin mää­rit­te­ly-y­ri­tyk­siä pa­ke­ne­val­le tuo­tan­nol­le.
Ma­ga­zi­nen co­me­back esit­te­lee bra­vuu­rin toi­sen­sa jäl­keen. Eikö bän­di mui­ta teh­nytkään, ih­met­te­lee kuu­li­ja, kun Be­cau­se Your Frigh­te­ne­din hel­tymättömät ryt­mil­li­set is­kut täyttävät Aca­de­myn. Juu­ri tässä vai­hees­sa De­vo­ton tak­ki saa läh­teä. A Song From Un­der the Floor­boards, Dos­to­jevs­kin Kir­joi­tuk­sia kel­la­ris­ta –­teok­sen ins­pi­roi­ma lau­lu, on yh­tyeen eh­dot­to­mia mes­ta­ri­teok­sia. Sen voi myös nos­taa brit­tien post­pun­kin ja uu­den aal­lon klas­sik­ko­na hy­vin­kin Joy Di­vi­sio­nin Lo­ve Will Tear Us Apar­tin rin­nal­le.
Per­maf­ros­tin jäis­ten tun­nel­mien jäl­keen – pa­ha­mai­nei­set sä­keet “I will drug you/And fuck you/In the per­maf­rost” – ko­lis­tel­laan hel­ve­tin port­te­ja. De­vo­to nou­see pu­hu­ja­ko­rok­keel­le, kai­vaa silmä­la­sin­sa esiin ja lu­kee suu­res­ta kir­jas­ta vai­kut­ta­val­la, tar­kal­la ja nau­tit­ta­van sel­keällä, sa­no­ja hyväi­levällä ää­nellään ta­ri­nan The Book. Siinä mies on hel­ve­tin por­teil­la ja saa por­tin­var­ti­jan kir­jan pi­deltäväk­seen, sillä ai­kaa kun hel­ve­til­li­nen vir­kai­li­ja avai­lee luk­ko­ja. Koh­ta­loaan odot­ta­va mies tietää, et­tei tässä ti­lan­tees­sa enää kan­na­ta ni­pistää it­seään ja toi­voa, että ky­se oli­si vain unes­ta. Si­vis­ty­nees­ti her­rat vaih­ta­vat muu­ta­man mie­li­pi­teen kä­sillä ole­vas­ta kir­jas­ta ja sit­ten on­ne­ton oh­ja­taan hel­ve­tin por­tis­ta sisäl­le. Ker­to­mus, jo­ta on säestä­nyt vain No­kon oi­keal­la ta­val­la tun­nel­moi­van ki­ta­ran hä­lyää­net, muis­tut­taa Vel­vet Un­derg­roun­din klas­si­kois­ta ja John Ca­len soo­lo­le­vyistä, joil­le Ca­le sil­loin tällöin on lisän­nyt pu­hut­tu­ja, ou­to­ja ta­ri­noi­taan. Sekä Manc­hes­te­rin De­vo­to että Wa­le­sin Ca­le ovat lau­lu­jen­sa lisäk­si sa­nal­li­sen il­mai­sun ja ää­nenkäytön yhtäläi­siä mes­ta­rei­ta, roc­kin mer­kittä­viä si­vul­li­sia ja oman tiensä kul­ki­joi­ta, joil­le it­sensä tois­ta­mi­nen ei kuu­lu kei­no­va­ras­toon. (De­vo­to on­kin jo väläy­tel­lyt mah­dol­li­suut­ta, että Ma­ga­zi­ne te­ki­si nyt uut­ta­kin mu­siik­kia.)
Kon­ser­tin lop­pu­puo­lel­la ko­ros­tuu Ma­ga­zi­nen mu­sii­kin pai­nos­ta­va, mut­ta lä­hes dis­ko­mai­nen ryt­mi­nen in­ten­si­teet­ti, jos­ta puh­keaa lo­put­to­mas­ti myös unoh­tu­mat­to­mia me­lo­di­sia lin­jo­ja, joi­ta her­syttävät rik­kaat so­vi­tuk­sel­li­set ideat ja soit­ta­jien vank­ka am­mat­ti­tai­to, ko­ke­mus ja luo­vuus.
Muu­si­kois­ta en­simmäi­senä De­vo­to esit­te­lee yleisöl­le No­kon, jo­ka ”­soit­taa Ju­ma­lan omaa inst­ru­ment­tia, ki­ta­raa”. Sit­ten ovat vuo­ros­sa kos­ke­ti­nar­se­naa­lin­sa ta­ka­na keik­ku­va Da­ve For­mu­la ”­hyvä ystävä, jo­ta il­man tätä ei oli­si kos­kaan ta­pah­tu­nut”, ”­mo­nu­men­taa­li­nen” ba­sis­ti Bar­ry Adam­son ja rum­pa­li John Doy­le, jo­ka luo Ma­ga­zi­nen mu­siik­kiin sen ”­var­si­nai­sen maa­perän, jol­la lii­kum­me”.
Ma­ga­zi­nen – ja ai­na­kin De­vo­ton – käyn­ti­kort­ti­mai­nen bii­si Shot By Both Si­des räjähtää il­moil­le yhtä lois­ta­va­na kuin en­nen­kin. Kap­pa­le saat­taa kon­ser­tin hie­noon lop­pu­nou­suun. De­vo­to is­tuu ren­nos­ti – ren­tous ja Ma­ga­zi­ne ovat 2000-lu­vun lo­pus­sa siis yhtä! – la­van reu­nal­le kat­so­maan yleisöään vähän lä­hempää, ku­ro­tel­lak­seen ja tar­kas­tel­lak­seen, että keitä siellä kaik­kien näi­den vuo­sien jäl­keen oi­kein on! Yh­tyeen ken­ties tun­ne­tuim­man sä­velmän uusläm­mi­tyk­sessä saa­mat kiin­nos­ta­vat yk­si­tyis­koh­dat eivät mi­tenkään hei­kennä räjähtävän esi­tyk­sen is­ke­vyyttä.
En­simmäi­sen en­co­re­kap­pa­leen saat­teek­si Bar­ry Adam­son hat­tui­neen ja bas­soi­neen is­tuu lais­kas­ti taapäin ret­kot­taen la­val­le tuo­dul­le tuo­lil­le. Nyt var­maan tu­lee jo­tain ko­ros­te­tun laid bac­kia? Let­keyttähän ei yleensä ole Ma­ga­zi­nen in­dust­ria­lis­mi­sin­fo­nia­soin­tei­hin yh­dis­tet­ty. Sä­velmä on tie­tys­ti Ma­ga­zi­nen usein Sly Sto­nel­ta lai­naa­ma vä­ki­vah­va ja omannäköi­nen so­vi­tus Thank You (Fa­let­tin­me Be Mi­ce Elf Agin). Bän­di on ai­na osan­nut yh­distää hie­nos­ti kylmän ja kuu­man syk­keen, niin tässä­kin 70-lu­vun soul-funk-k­las­si­kos­sa.
Myös toi­nen en­co­re on bän­din tut­tu, omin­ta­kei­nen lai­na, nyt toi­sel­ta ne­rol­ta, Don Van Vlie­til­ta eli Cap­tain Beef­hear­til­ta. I Lo­ve You, You Big Dum­my tuo esil­le Ma­ga­zi­nen leik­kisää puol­ta, jos­sa api­nan rai­vol­la tuo­daan esil­le hy­vin po­si­tii­vis­ta ja elämän­myön­teistä sa­no­maa – jo­ka eri­tyi­sen hy­vin tun­tuu me­nevän pe­ril­le Aca­de­myn yleisöön. De­vo­to­kaan ei vedä esi­tystä van­has­ta muis­tis­ta, vaan tuo sii­hen nyans­se­ja lau­lu­vo­lyy­min­sa neu­vok­kain vaih­doin. Tul­kin­ta saa hö­ristämään kor­via Beef­hear­tin punk­kiin ja uu­teen aal­toon pal­jon vai­kut­ta­nei­den sa­noi­tus­ten kim­poi­le­vien sä­ke­nien kaik­kien ku­per­keik­ko­jen ais­ti­mi­sek­si.
Täy­tyy myöntää, että alus­sa Real Li­fe + The­reaf­ter -kon­sert­tia kat­sel­les­sa­ni ja kuun­nel­les­sa­ni epäi­lin, voi­ko Ma­ga­zi­nen 30 vuo­den ta­kai­sen nuo­ruu­den vim­maa, terää, reu­naa, särmää ja vaa­raa saa­da mi­tenkään esil­le kes­ki-ikäis­ten, elämäänsä il­mei­sen tyy­tyväis­ten, hie­no­jen­kaan muu­si­koit­ten kaut­ta. Kon­ser­tin lo­pus­sa olen va­kuut­tu­nut, että ky­seessä ei ole ohi­me­nevä lä­pi­huu­to­jut­tu ja van­han roo­lin muis­te­lu. Ma­ga­zi­ne on yhä us­kot­ta­va. Mu­siik­ki toi­miin edel­leen yhtä vah­vas­ti, kos­ka sen ra­ken­ne on niin vank­ka. Ma­ga­zi­ne ei kos­kaan sot­keu­du kou­ke­roi­hin­sa eikä ras­kau­ta tar­peet­to­mas­ti esi­tystään. Kap­pa­leet eivät ole pitkää puu­roa. Sä­velmät ovat sel­keäs­ti lau­lu­ja, mut­ta sel­lai­si­na kuin mu­sii­kil­li­sia veis­tok­sia, jois­ta kaik­ki tur­ha on tal­tat­tu pois, niin että vain mer­kit­sevä jää jäl­jel­le. Si­ten on hämmäs­tyttävää, mi­ten pal­jon piir­teitä, sä­vyjä ja sank­ko­ja yk­si­tyis­koh­tia ja vi­vah­tei­ta jo­kai­seen lau­luun mah­tuu.
Ma­ga­zi­nen särmällä ja vaa­ral­la en tar­koi­ta mitään pun­kin pa­him­mil­laan ruok­ki­maa vä­ki­val­tai­suut­ta tai tees­ken­nel­tyä ter­ro­ria ja val­lan­ku­mous­hen­keä. Ehkä vaa­raa pa­rem­min on ky­sy­mys ris­kistä, jo­ka sisäl­tyy Ma­ga­zi­nen va­lit­se­maan tai­de­rock­suun­taan, juu­ri siitä ar­vaa­mat­to­muu­des­ta, ko­kei­lus­ta ja us­kal­luk­ses­ta, jos­ta Ma­ga­zi­nen mu­siik­ki on edel­leen kestävä to­dis­te le­vyillä ja nyt taas kon­ser­teis­sa­kin. Ko­keel­li­suus­kin on ehkä huo­no sa­na De­vo­ton yh­tyeen koh­dal­la, sillä Ma­ga­zi­nen mu­siik­kia lei­maa var­ma ota-tai-jätä –­hen­ki, jo­ka tuo mie­leen par­hail­laan Ate­neu­min näyt­te­lyssä ole­van Pi­cas­son, jo­ka väit­teensä mu­kaan ei et­si vaan löytää.
Yh­tyeen aset­tues­sa la­val­le ri­viin yleisöä kiittämään, kä­det tois­ten­sa har­teil­la, pidät­tyväi­nen De­vo­to myhäi­lee tyy­tyväi­senä. Mut­ta vain yk­sin­ker­tai­nen kä­den hei­lau­tus, ja mies on pois­sa. Olen­nai­nen riittää Ma­ga­zi­nel­le edel­leen.
Neljä täh­teä vii­destä pa­ke­til­le tu­lee vain sen vuok­si, että ehkä jo­tain ai­van uut­ta – tai uu­dem­paa – oli­si voi­tu ot­taa mu­kaan. Esi­mer­kik­si jo­ku ylimääräi­nen esi­tys De­vo­ton soo­lo­le­vyltä Jer­ky Ver­sions of the Dream (1983), jol­la on hy­viä lau­lu­ja sillä­kin (e­sim. Rai­ny Sea­son). Ja kun sekä De­vo­to että No­ko ovat la­val­la, oli­si ol­lut luon­te­vaa kuul­la jo­tain Lu­xu­rian kah­del­ta hie­nol­ta älppä­riltä. Tai sit­ten se 2000-lu­vun vaih­tees­sa kuul­tu to­dis­te siitä, että De­vo­to on edel­leen yhtä ko­vas­sa ve­dos­sa kuin Ma­ga­zi­nen par­hai­na päi­vinä. Tar­koi­tan tie­tys­ti Buzz­kunst-le­vyn päättävää, äl­lis­tyttävää Going Of­fia. Mut­ta on tie­tys­ti ymmär­rettävää, että Ma­ga­zi­ne pitää tiuk­kaa lin­jaa – ja sel­lai­se­na Real Li­fe + The­reaf­ter on lä­hes täy­del­li­nen, jos­kin yllä­tyk­setön. Ei kai se kel­lekään yllä­tyk­senä tu­le, että Ma­ga­zi­ne ja Howard De­vo­to ovat osa pa­ras­ta, mitä myö­hem­pi rock on voi­nut tar­jo­ta?

Kuva, ääni & ekstrat

Videon konsertti Manchester Academystä 17.2.2009 kestää tunnin ja 27 minuuttia. Lisämateriaalissa on Big Dummy –esityksen säestämiä hienoja lavakuvia 4 min 20 s sekä studioharjoituksista Feed The Enemyn mustavalkoinen esitys 3 min 48 s. Lisäksi viikkoa aikaisemmalta Forumin keikalta 4 min 21 s kestoinen A Song From Under The Floorboards eri kulmista ja lähempää kuvattuna, mutta heikompana versiona kuin paluukiertueen päätöskonsertissa. Cd-levy on 45 minuutin mittainen taltiointi Lontoon Forumin konsertista 13.2.2009. (HB)
16/11/2009

Tekijät

Tekniset tiedot

Formaatti: DVD
 
Vuosi: 2009Kesto: 87 minuuttia
Julkaisija: wire-soundKuva:
Anamorfinen 1.78
Ääniraita: Dolby Digital Stereo
    

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (wire-sound) ellei toisin mainita.

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.

Kappas.

Nyt ei näemmä tärppejä löytynyt. Mitä jos tsekkaisit saman genren uusimpia elokuvia?

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy