Hyvän his­to­rial­li­sen draa­man merk­ki on se, jos jäl­keenpäin kai­vaa Grim­ber­gin Kan­so­jen his­to­rian esil­le ja al­kaa ver­ra­ta, nou­dat­taa­ko ta­ri­na tot­ta vai ta­rua. Tässä ta­pauk­ses­sa tot­ta, mut­ta ai­van par­haim­paan tu­lok­seen ei päästä hyvästä oh­jausk­ses­ta, vetävästä kä­si­kir­joi­tuk­ses­ta ja tek­ni­sestä tai­tu­ruu­des­ta huo­li­mat­ta.

Kos­kaan ei voi kyl­lin ko­ros­taa, kuin­ka pal­jon näyt­te­lijän ka­ris­ma vai­kut­taa. Na­ta­lie Port­man ei suin­kaan pys­ty te­kemään näin vai­keaa roo­lia kuin An­ne Bo­leyn. Hen­rik VIII:n kuu­lui­sa mes­tat­tu puo­li­so vaa­ti­si hie­man enemmän. Täy­tyy­kin ih­me­tellä, mik­sei sis­ko Ma­ryn osaan otet­tua Scar­let Jo­hans­so­nia muu­tet­tu bru­ne­tik­si ja vaih­det­tu osia. Ku­nin­kaan roo­li on tar­koi­tuk­sel­la kir­joi­tet­tu lap­se­no­mai­sek­si si­vul­li­sek­si, jo­ten Eric Ba­na­kaan ei voi aut­taa.

Har­min paik­ka. Ai­he on kui­ten­kin maail­man­his­to­rian mie­len­kiin­toi­sim­pia, sillä nämä ta­pah­tu­mat loi­vat poh­jan neit­syt­ku­nin­ga­tar Eli­sa­bet I:n pitkäl­le hal­lin­to­kau­del­le. Ku­nin­kaal­lis­ta purp­pu­raa pys­tyi­kin me­nes­tyk­sekkääs­ti kan­ta­maan nai­nen, eikä tyh­miä prins­sejä tar­vin­nut enää välttämättä sietää.