Woody Allen ei koskaan kohonnut niihin korkeuksiin, mihin hänellä ehkä olisi ollut kykyjä.
Woody Allen ei koskaan kohonnut niihin korkeuksiin, mihin hänellä ehkä olisi ollut kykyjä. Neuroottisen juutalaisen roolia ikänsä vetänyt ohjaaja ei ehkä niinkään ole pettynyt, vaikka kokeekin olonsa hieman huijatuksi. Tällaiseen tulokseen tulee tämän erinomaisen elämäkertadokumentin katsottuaan.
Allen oli aluksi erinomainen vitsinikkari, sitten omaperäinen mutta epävarma standup-koomikko. Vielä 1960-luvulla hän ei tiennyt, onko hän käsikirjoittaja vai näyttelijä. Vihdoin, jo ennen 1970-lukua hän kuitenkin ymmärsi olevansa ohjaaja, jonka tekemisiin ei tuottajilla ja levitysyhtiöillä voinut olla mitään sanomista. Aina Annie Halliin ja Manhattaniin asti hän halusi pääasiassa hauskuttaa, mutta merkkiteoksensa tehtyään oli selvää, että hän muutti amerikkalaista komediaa eurooppalaisempaan suuntaan. Saattoi olla hauska, vaikka aihepiirit olivat vakavia ja ihmisten väliset psykologiset suhteet ilmaisun tärkein kohde.
Allenimaiseen tyyliin hän teki itsepintaisesti elokuvan vuodessa, joka vääjäämättömästi johtaa kaaokseen ja useisiin huteihin sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Mutta mitä voi mies tehdä, jos ei ole pitänyt päivääkään lomaa 16-vuotiaasta, kun huomasi ansaitsevansa lehtiin lähettämillä vitseillään enemmän kuin vanhempansa.
Allenin itseluottamus selviää esimerkiksi siitä, miten hän kommentoi skandaalia, joka ryöpsähti ilmoille, kun Mia Farrowille selvisi, että aviomiehellä on suhde hänen tyttärensä kanssa. Myöhemmin Allen sai kaksi lastakin uuden vaimonsa kanssa. Seitsemänkymmentävuotiaana hän kommentoi asiaa selkeästi: kaikilla on oikeaus muodostaa asiasta oma mielipiteensä.
Voi vain miettiä, mitä olisi saatu, jos Allenin tarkka katse olisi suunnannut vieläkin enemmän draaman puolelle.
Dokumentti osoittaa, kuinka sanavalmis ja nopea mies on. Aivoille annetaan ärsyke, ja sekunnin viipeellä ilmoille saadaan kuulijan pyrskähtelemään saava, osuva sutkaus. Hän voisi luultavasti jatkaa tätä iäisyyksiin.
Dokumentti ei tarjoa Allenista lukeneille juuri uutta. Johtotähdeksi nostetaan kuolema, johon dokumentissa ja myös Allenin elokuvissa jonkin verran viitataan. Allen oli elokuvan Camus, jolle kuolema on pakkomielle. Vai onko sittenkään? Cannesissa häneltä kysytään aihetta sivuavan Midnight in Parisin takia, mitä mieltä hän on kuolemasta. Allen vastaa, että hän on ehdottomasti sitä vastaan. (PS)
Dokumenttitasoinen kuva ja ääni eli se ei ole primääri tavoite. Ekstroissa 31 min. dokumentit. (PS)