Helsinkiläinen Night Visions –festivaali esittää jokavuotisessa Finlandia-gaalassaan yhden kotimaisen elokuvan, jonka järjestävä taho on kokenut esittämisen arvoiseksi.
Helsinkiläinen Night Visions –festivaali esittää jokavuotisessa Finlandia-gaalassaan yhden kotimaisen elokuvan, jonka järjestävä taho on kokenut esittämisen arvoiseksi. Perinteeksi on myös muodostunut, että elokuvan tekijäkaartia on saapunut paikalle haastateltavaksi, enemmän tai vähemmän alkoholinhuuruisissa tunnelmissa. Arvostuksen osoituksena vaihtoehtoelokuvantekijöitä kohtaan Finlandia-gaala toimii erinomaisesti, tuoden samalla selkeää lisäarvoa ja –näkyvyyttä itse festivaalille. Aikaisemmissa gaaloissa on esitelty harvemmin, varsinkin kankaalla, nähtävillä olleita teoksia, kuten Jussi Parviaisen Harmagedon, Ismo Sajakorven Merkitty tai Jari Halosen Joulubileet. Nyt, vuoden 2014 Finlandia-gaalassa nähtävillä oli Aleksi Mäkelän Romanovin kivet vuodelta 1993, uutena digitaalisena kopiona alkuperäisestä 35 millimetrin filmistä siirrettynä.
Suomalaisesta toimintaelokuvasta ei paljoa puhuttu aikana ennen Aleksi Mäkelän esikoisohjausta. Yhdessä Samuli Edelmannin ja Santeri Kinnusen kanssa ideoitu elokuva ei kuitenkaan todellisuudessa ole toimintaelokuva sanan varsinaisessa merkityksessä. Ennemminkin voisi puhua poikamaisesta seikkailusta, jonka toiminnallisissa kohtauksissa on sisällytettynä komea annos väkivaltaa. Parikymppiset nuorukaiset saivat ideansa jollain ilveellä lävitse mediakeisari Spede Pasaselle, joka ojensi kolme miljoonaa markkaa käyttörahaa. Lopulta elokuva kiersi Suomea kahdellakymmenellä kopiolla ja sai televisioensi-illassaankin lähes miljoona katsojaa.
20 vuotta on tehnyt elokuvalle hyvää. Ensimmäinen oma kokemus vuonna 1994 uunituoreena Compact Videosta vuokratusta nauhasta ei ollut kovin kummoinen. Amerikkalaisen toiminnan uudistuessa kovaa vauhtia, agenttiseikkailuiden jäädessä omassa arvoasteikossa auttamatta jalkoihin, oli Romanovin kivet ”huonompi kuin esikuvansa”. Ja sitä se on toki edelleen.
Nyt, vuonna 2014, nostalgisena katselukokemuksena ja ajankuvana on Romanovin kivet oikeastaan varsin viihdyttävä poukkoilu. Se on kiistämättä hajanainen käsikirjoitussilpun keräilyerä, irrallisten kohtausten ontuva yhdistelmä. Elokuva, jossa juoni on pakollinen paha, syy päästä tekemään mahdollisimman näyttävää lopputulosta. Se on myös hatunnosto 1980-luvun agentti- ja televisiosankareille, kuin härmäläinen versio siitä, mitä videovuokraamot katseluun levittivät. Teoksen voi myös sanoa olleen monen suuren kotimaisen taiteilijan ponnahduslauta. Se on synnyttänyt kansallisesti arvokkaita viihdetaitelijoita, jopa Vintiöiden kaltaisia ilmiöitä.
Henkilöohjauksen puolella Aleksi Mäkelä on ollut vielä harjoittelija, nuorten näyttelijöiden ohjaamisen taso ei silmiä hivele. Laajat action-kuvat ovat tainneet kummitella takaraivossa enemmän. (VA)