Muu­ka­lai­ses­sa nuo­ri poi­ka tar­vit­see äi­tinsä läm­mintä käm­mentä pie­luk­sek­si pii­lot­taak­seen pie­nen päänsä pa­hal­ta maail­mal­ta. Isä is­tuu van­ki­las­sa ja syrjäi­nen elo maa­til­kun va­ras­sa on ko­vaa. Kun muu­ka­lai­nen – ehkä isän ri­kos­to­ve­ri – as­tuu pi­haan, on ri­kok­sen ja rak­kau­den vink­sah­ta­nut kol­miod­raa­ma val­mis.

Van­ki­la­vie­rai­luil­la poi­ka toi­mii isän kus­ki­na. Mut­ta mil­le? Ja mitä on kät­ket­ty kal­lioi­den kes­kel­le, metsäläh­teen poh­jal­le? Se on isän ja po­jan sa­lai­suus, mut­ta kä­sittääkö nuo­ri isän oh­jeet sit­ten­kin vää­rin? Me­neekö poi­ka tot­te­le­mi­ses­sa ja per­heyh­tey­den suo­je­lus­sa liian pitkäl­le?

Muu­ka­lai­ses­sa on vä­hemmän rep­liik­kejä kuin Kau­rismäellä. Kes­kus­hen­kilön myk­kyys hei­jas­tuu mykkäe­lo­ku­van es­te­tiik­kaan, jo­ta kun­nioi­te­taan gra­mo­fo­nin säestämällä tans­sil­la. Juk­ka-Pek­ka Val­keapään oh­jaa­ma ja Val­keapään ja Jan Forsströ­min kir­joit­ta­ma Muu­ka­lai­nen kes­kit­tyy vä­keväs­ti fil­mi­ker­ron­nan yti­miin.

Yh­teis­työe­lo­ku­vil­la on huo­no mai­ne, mut­ta suo­ma­lais­ten, vi­ro­lais­ten, brit­tien ja sak­sa­lais­ten te­kemä Muu­ka­lai­nen on huo­mat­ta­va on­nis­tu­mi­nen. Meikäläis­ten oh­jaa­mas­sa ja kä­si­kir­joit­ta­mas­sa fil­mi­ta­ri­nas­sa pu­hu­taan suo­mea vä­lillä vie­raas­ti ko­ros­taen. Fil­min ta­pah­tu­mat si­joit­tu­vat ajat­to­man elo­ku­val­li­siin mie­len mai­se­miin pi­kem­min kuin kar­tal­le tai tar­kas­ti mää­ri­teltävään ai­kaan. Näyt­te­le­mi­sen ve­to­vas­tuu on suo­ma­lai­sil­la tsek­ki­vah­vis­tuk­sin.

Pää roo­lis­sa

Al­ku­teks­teissä Pa­vel Lis­kan ni­mi nä­kyy en­simmäi­senä. Eh­do­ton pää­roo­li on kui­ten­kin Itä­kes­kuk­ses­ta löy­de­tyllä 13-vuo­tiaal­la Vi­ta­li Bob­ro­vil­la, jo­ka mykkänä­kin kan­taa kat­seel­laan elo­ku­vaa alus­ta lop­puun. En­sie­siin­tyjän ole­mus muo­ka­taan kir­jai­mel­li­ses­ti päästä var­pai­siin oh­jaa­jan, kä­si­kir­joit­ta­jien ja ku­vaa­jan otol­li­sek­si ma­te­riaa­lik­si. Pää­roo­lis­ta voi pu­hua myös sik­si, että usein ku­vis­sa nä­kyy etua­lal­la po­jan pää, mo­nes­ti ta­kaapäin tai ylä­viis­tos­ta. Lä­hi­ku­vas­sa pään kääntä­mi­nen on tällöin vä­kevä efek­ti. Nis­kan tai­vu­tus viit­taa ku­van ul­ko­puo­lel­le, pois­sa nä­ky­vistä ole­vaan vai­kut­ta­jaan, jo­ka on kiin­nos­tuk­sen koh­de ja si­ten tär­keä mer­ki­tyk­sen an­ta­ja ja avaa­ja kul­loi­ses­sa­kin otok­ses­sa.

Bob­ro­vin venäläi­nen ni­mi ja ole­mus yh­dis­ty­neenä Muu­ka­lai­sen vi­suaa­li­seen il­mee­seen — ka­ru pi­ha­pii­ri, ra­pa­tut seinät, hä­my­metsä, jat­ku­va sa­de – vievät aja­tuk­set And­rei Tar­kovs­kiin. Ka­me­ra su­kel­taa kai­von poh­jal­le, li­puu vettä pit­kin, lap­sen näkö­kul­mal­la ja he­vo­sil­la on tär­keä mer­ki­tys. Po­jan koh­ta­lo, mie­hen tehtävä koh­tuut­to­mas­sa ti­lan­tees­sa, rin­nas­tuu Tar­kovs­kin Iva­nin lap­suu­den ohel­la en­ne­nai­kai­ses­ti van­hen­tu­vaan Alek­sei Kravc­hen­koon Elem Kli­mo­vin so­tae­lo­ku­vas­sa Tu­le ja kat­so. Muu­ka­lai­ses­ta ei sil­ti löy­dy Tar­kovs­kin fi­lo­so­fis­ta poh­din­taa eikä pa­ra­nor­maa­lia tai us­kon­nol­lis­ta mys­tee­riä. Val­keapää ei myöskään ta­voit­te­le Kli­mo­vin mo­niää­nistä mo­raa­lik­ri­tiik­kiä.

Sur­rea­lis­tis­ten sä­vy­jen kum­mi­na Muu­ka­lai­sel­le voi ol­la Buñuel. Emi­lia Ikä­hei­mon äi­ti nil­kut­taa jal­ka­tuen va­ras­sa kuin Tris­ta­na. Isä, Jor­ma Tom­mi­la, tait­taa sel­lissään ru­kous­kir­jan si­vut tu­pak­ka­pa­pe­rik­si tuo­den mie­leen Kuo­le­man puu­tar­han nuo­tio­koh­tauk­sen. Lä­hi­ku­vat hyön­tei­sistä ja ma­dois­ta muis­tut­ta­vat ne­kin es­pan­ja­lais­mes­ta­ris­ta, jo­ka oli myös Tar­kovs­kin suo­sik­ki.

Kum­mi­tus­jut­tu?

Val­keapää on kut­su­nut elo­ku­vaa sa­duk­si. Vi­ro­lai­sen He­le­na Tul­ven tark­kaan an­nos­tel­tu mu­siik­ki lois­taa metsä­koh­tauk­ses­sa, jos­sa he­vo­nen säikähtää. Tul­ven sä­ve­lien pu­hal­luk­sis­sa ja li­ver­ryk­sissä ais­tii jo­tain ja­pa­ni­lais­ta. Ker­to­muk­sen vii­meis­tel­tyä sym­bo­lis­mia voi­si­kin lä­hes­tyä ja­pa­ni­lais­tyy­li­senä kum­mi­tus­jut­tu­na, jos­sa nai­sen hiuk­sil­la on suu­ri mer­ki­tys. Mai­se­man us­va­ker­ros­ten ko­reog­ra­fia ja ko­ru­mai­suus ovat su­kua vaik­ka­pa Ko­bayas­hin Kwai­dan-ker­to­muk­sil­le.

E­lo­ku­van ei tar­vit­se ol­la rea­lis­ti­nen, mut­ta omas­sa maail­mas­saan sen tu­lee ol­la us­kot­ta­vam­paa kuin elämä. Ka­me­ran si­joit­ta­mi­nen läh­teen poh­jal­le mie­ti­tyttää. Se ver­tau­tuu kli­seeo­tok­siin ta­kan sisältä ame­rik­ka­lai­sis­sa fil­meissä. Ke­nen näkö­kul­mas­ta on ky­se? Mus­tia korp­pe­ja en­nus­merk­keinä oli­sin kar­si­nut ai­na­kin yh­den lin­nun ver­ran. Sääs­te­liäs, il­meikäs ää­ni­maail­ma sor­tuu pai­koin ää­nekkää­seen osoit­te­luun. Kaa­tu­mi­sia ja mui­ta hen­ki­sen sor­tu­mi­sen merk­kejä oli­sin hil­lin­nyt. Äi­din muo­to­ku­va jää vah­vo­jen mies­ten kes­kellä va­jaak­si ja lop­pu­puo­lel­la vä­ki­val­ta ko­ros­tuu lii­kaa eläin­ten teu­ras­tuk­sis­sa ja van­gi­tun ru­si­koin­nis­sa.

Gö­te­bor­gis­sa par­haa­na poh­jois­mai­se­na elo­ku­va­na pal­kit­tu Muu­ka­lai­nen on en­si­fil­mik­si poik­keuk­sel­li­sen hal­lit­tu. Tuo­mo Hut­rin jo­kai­sen ku­van voi­si ke­hystää. Ku­vauk­ses­sa kieh­too nä­kyvän rin­nal­la se, mikä pei­tetään. Tai­dok­kaas­sa ase­tel­mal­li­suu­des­saan fil­mi ei kuih­du kaa­va­mai­sek­si muo­to­ko­kei­luk­si. Se tun­kee muu­ka­lai­sen haa­vo­jen kaut­ta sisäe­li­miin ja saa kat­so­jas­sa ai­kaan fyy­si­sen vai­ku­tuk­sen. Pelkkä vil­kai­su voi yllättää sähköis­kun ta­voin. Po­jan ju­na­mat­kan töys­syt, mut­ta myös ta­jun­nan­vir­ran pai­na­jais­lo­giik­kaa nou­dat­ta­vat leik­kaus­rat­kai­sut tun­tee yleisö­kin ruu­miis­saan. (HB)