Ro­ger Moo­ren vii­mei­nen keik­ka Ja­mes Bon­di­na on kestä­nyt hy­vin vuo­sia — var­sin­kin ver­tai­lus­sa tätä seu­ran­nei­den yhä lap­sel­li­sem­mik­si ja päämäärättömäm­mik­si käy­nei­den 007-ral­lien kans­sa. Nyt KGB:n ja­los­ta­ma psy­ko­paat­ti (hyvän­tuu­li­sen pa­han­tah­toi­nen Ch­ris­top­her Wal­ken) ha­luaa jättää merk­kinsä Yh­dys­val­to­jen Pii­laak­soon, tai ehkä enem­min­kin sen pai­kal­le.

Vauh­di­kas, su­la­va ja haus­ka agent­ti­seik­kai­lu on nyt terävä­piir­to­na kuin tuu­lah­dus ajal­ta en­nen to­si­maail­maa. Toi­sin sa­noen ky­seessä on mitä par­hain­ta elo­ku­vaes­ka­pis­mia. Juo­ni rul­laa, läppä lentää ja stunt­te­ja myö­ten kaik­ki on ki­vas­ti koh­dil­laan ja old skool -hen­gessä ai­toa.

Vii­meistään nyt täy­tyy myöntää, että vaik­ka Sean Con­ne­ry oli­kin se en­simmäi­nen ja oi­kea Bond on myös Moo­re omal­la ta­val­laan ai­van yhtä oi­kea Bond. Moo­ren Bond on char­mant­ti, su­la­va­pu­hei­nen, te­hok­kaan vähäe­lei­nen ja — luo­jan kii­tos — eng­lan­ti­lai­nen her­ras­mies­va­koo­ja. Te­kijöi­den sil­loin tällöin esiin nos­ta­ma aja­tus ame­rik­ka­lai­ses­ta pääo­sanäyt­te­lijästä tyy­liin Burt Rey­nolds on puis­tat­ta­va har­ha­lau­kaus, jol­ta elo­ku­va­maail­ma on on­nek­si tois­tai­sek­si vält­ty­nyt. On­nek­si yk­si saa­gan luo­jis­ta, tuot­ta­ja Al­bert R. Broc­co­li, il­mei­ses­ti pi­ti in­tui­tii­vi­ses­ti pin­tan­sa tässä asias­sa.