Luc­hi­no Vis­con­tin Tii­ke­ri­kis­sa (Il gat­to­par­do, The Leo­pard) on vuo­des­ta 1963 ihas­tut­ta­nut ja hämmäs­tyttä­nyt yleisöään. Vä­lillä sen kat­so­mi­nen on ol­lut tur­haut­ta­vaa, sillä sitä on esi­tet­ty eri­pi­tui­si­na ver­sioi­na, vä­lillä ita­liak­si du­bat­tu­na ja vä­lillä eng­lan­nik­si. So­dan­kylän elo­ku­va­fes­ti­vaa­leil­la oli nä­ky­villä 205-mi­nuut­ti­nen täy­del­li­nen ver­sio, mut­ta oh­jaa­ja it­se leik­kaut­ti jät­timäi­sestä elo­ku­vas­ta vi­ral­li­se­na pi­de­tyn kol­men tun­nin ver­sion, jo­ka on nähtä­villä myös At­lan­ti­cin nyt Suo­mes­sa jul­kai­se­mal­la laa­duk­kaal­la dvd-le­vyllä. Mu­ka­na on lisäk­si pa­ri kiin­toi­saa yllä­tystä le­vyn lisä­ma­te­riaa­leis­sa. (Liik­keellä on vuo­sien var­rel­la ol­lut myös 150- ja 160-mi­nuut­ti­sia ty­pis­tet­tyjä ver­sioi­ta.)

”A­sioi­den pitää muut­tua, jot­ta kaik­ki py­syi­si sa­man­lai­se­na”, to­teaa Alain De­lo­nin nuo­ri op­por­tu­nis­ti Tanc­re­di elo­ku­vas­sa Tii­ke­ri­kis­sa. Hä­nen kal­tai­sil­leen Ita­lian tu­le­vai­suu­den luo­vut­taa si­si­lia­lai­nen Sa­li­nan ruh­ti­nas Don Fab­ri­zio, jon­ka mie­lestä ”tämä on komp­ro­mis­sien maa”. Burt Lan­cas­ter on unoh­tu­ma­ton suu­res­sa pää­roo­lis­sa – vaik­ka oh­jaa­ja Luc­hi­no Vis­con­ti toi­voi täh­dek­seen Oli­vie­ria tai Bran­doa.

Van­han jär­jes­tyk­sen kul­kies­sa koh­den au­rin­gon­las­kua, ta­ri­nan taus­tal­la ky­tevät ta­pah­tu­ma­vuo­den 1860 Ita­lian yh­dis­ty­mis­pyr­ki­mys ja va­paus­tais­te­li­ja Ga­ri­bal­din pu­na­pai­to­jen kam­pan­jat. Van­han ruh­ti­naan, Don Fab­ri­zion ja­lo, etuoi­keu­tet­tu mut­ta kun­nias­taan ja vel­vol­li­suuk­sis­taan huol­ta pitävä aris­tok­ra­tia on vai­pu­mas­sa mail­leen.

Ti­lal­le on nou­se­mas­sa pe­riaat­teen­sa uh­raa­va ta­kinkääntäjä­su­ku­pol­vi nar­sis­ti­sen oma­ne­dun ta­voit­te­li­jan Tanc­re­din ja kai­ken ra­has­sa mit­taa­van ap­piuk­kon­sa Don Ca­lo­ge­ron (Pao­lo Stop­pa) joh­dol­la. Tii­ke­ri­kis­sa on poh­dis­ke­le­va ja vii­sas teos muu­tok­sen väistämättö­myy­destä sil­loin­kin, kun asiat näyttävät me­nevän vain huo­nom­paan suun­taan.

Ti­lan­teen­sa tun­nis­ta­va ja sii­hen ar­vok­kaas­ti alis­tu­va Sa­li­nan ruh­ti­nas on su­kun­sa päänä käytännöl­li­nen. Don Fab­ri­zio tur­vaa su­vun jat­ku­mi­sen ja ku­kois­tuk­sen juo­ni­mal­la ka­me­leont­ti­mai­sen vel­jen­poi­kan­sa Tanc­re­din rik­kai­siin nai­mi­siin Don Ca­lo­ge­ron tyttä­ren An­ge­li­can (C­lau­dia Car­di­na­le) kans­sa ja sa­man tien nuo­ren mie­hen myös po­liit­ti­sel­le ural­le suo­si­tel­tuaan en­sin ap­piuk­koa se­naat­tiin it­sensä si­jaan.

Vel­jen­po­jan mor­sia­mek­si kel­paa Clau­dia Car­di­na­len ve­reväs­ti esittämä An­ge­li­ca. Hä­net ruh­ti­nas va­lit­si­si mie­lellään it­sel­leen­kin, mut­ta An­ge­li­ca tu­lee Don Fab­ri­zion elämään ”­liian myöhään”. Ruh­ti­naan oma vai­mo on pik­ku­sie­lui­nen harp­pu, jo­ka te­kee ris­tin­mer­kin jo­ka ker­ta, kun Don Fab­ri­zio häntä kos­ket­taa. Niinpä ruh­ti­naan täy­tyy tehdä ylimääräi­siä reis­su­ja kau­pun­gin ku­jil­le ra­kas­ta­jien­sa luo – ja hän ot­taa pas­to­rin mu­kaan­sa, ei esi­lii­nak­seen vaan ali­bik­seen.

Ruh­ti­naan oma tytär Con­cet­ta (Lu­cil­la Mor­lacc­hi) on ra­kas­ta­nut Tanc­re­dia lap­ses­ta as­ti, mut­ta isä tietää pa­rem­min. Tanc­re­din ta­pai­nen kii­pijä tar­vit­see rin­nal­leen elämäl­le yhtä ah­neen vil­li­kon – ja ruh­ti­naan sa­noin ra­haa ja vai­mon, jo­ka aut­taa puo­li­soaan ase­mien saa­vut­ta­mi­ses­sa.

Sitä pait­si ruh­ti­nas on näh­nyt su­vus­saan ai­van lii­kaa serk­ku­jen nai­ma­kaup­po­ja. Nii­den tu­lok­se­na saa­daan vain api­nan näköi­siä lap­sia. Elo­ku­va osoit­taa myös, että si­veä ja so­vin­nai­nen Con­cet­ta on liian pe­riaat­teel­li­nen ja komp­ro­mis­si­ton so­piak­seen Tanc­re­dil­le: Con­cet­ta edus­taa Don Fab­ri­zion ta­voin van­haa, pai­nu­vaa maail­maa: ”­Me olim­me tii­ke­ri­kis­so­ja, lei­jo­nia. Uu­det tu­lok­kaat ovat sha­kaa­le­ja, hyee­noi­ta. Niin tii­ke­ri­kis­sat, lei­jo­nat, sha­kaa­lit kuin lam­paat­kin luu­le­vat ole­van­sa maan suo­la”, ruh­ti­nas mie­telmöi kat­ke­ran­su­loi­ses­ti ele­gia­na ka­toa­mas­sa ole­val­le ajal­leen. ”­Si­si­lia­lai­set eivät ha­lua ke­hit­tyä, he luu­le­vat ole­van­sa täy­del­li­siä.”

E­lo­ku­van al­ku­teks­ti­jak­so mu­siik­kei­neen on vai­kut­ta­va silmäys tu­le­vaan näyttämöön, kun puu­tar­han ja pat­sai­den seas­ta luom­me eri kul­mis­ta silmäyk­siä ruh­ti­naan kar­ta­noon ka­me­ran sitä lä­hes­tyessä. Etäi­sissä ku­vis­sa on jo alus­sa hyväs­tijätön tun­tua, ikään kuin Don Fab­ri­zion kor­keim­man ku­kois­tuk­se­na saa­vut­ta­neen aris­tok­raat­ti­lin­noi­tuk­sen ja van­hoi­hin ta­poi­hin­sa kan­gis­tu­neen ko­din rap­pio oli­si jo al­ka­nut – tai kat­soi­sim­me sitä ai­ko­jen päästä kuin Ci­ti­zen Ka­nen Xa­na­dua ajan por­tin ta­kaa.

Us­ko­mat­to­man hie­no­va­rai­ses­ti kau­neu­den ka­toa­vai­suut­ta ku­vaa­va Tii­ke­ri­kis­sa oli­si vaa­ras­sa va­jo­ta men­nei­syy­den ku­vi­tel­tua kul­ta­kaut­ta ihan­noi­vaan nos­tal­giaan, jol­lei se oli­si jo­ka rep­lii­kiltään, jo­ka otok­sel­taan niin upeas­ti kaik­kea ku­vaa­maan­sa kriit­ti­sessä va­los­sa tar­kas­te­le­va elo­ku­va. Tii­ke­ri­kis­sa us­kal­taa an­tau­tua pit­kiin yk­sin­pu­he­lui­hin ja poh­ti­viin kes­kus­te­lui­hin il­man, että ne tun­tu­vat kat­kai­se­van fil­min kul­kua, vaan liit­tyvät sii­hen olen­nai­si­na. Yk­sikään roo­li­hah­mo ei ole pelkkä asiaa ku­vaa­va tyyp­pi, vaan omin­ta­kei­nen per­soo­na.

Tämä pä­tee niin täh­tiin – ita­lia­lais­ta aris­tok­ra­tian ar­vok­kuut­ta hil­jai­ses­ti heh­ku­va Lan­cas­ter (pitkän lin­jan ame­rik­ka­laistäh­ti ja kan­tapään kaut­ta it­seop­pi­nut näyt­te­lijä), iko­ni­mai­nen kau­neu­den ruu­miil­lis­tu­ma (ja sel­lai­se­na välk­ky) Car­di­na­le, val­ko­kan­gas­ju­ma­la (ja hyvä näyt­te­lijä) De­lon – kuin se pä­tee fil­min si­vuo­siin — Pao­lo Stop­pa ap­piuk­ko­na, Ri­na Mo­rel­li hys­tee­ri­senä ruh­ti­naan vai­mo­na, Lu­cil­la Mor­lacc­hi pidät­tyvän tus­kai­sa­na Con­cet­ta­na, Ro­mo­lo Val­li ho­vi­nar­rin ja aseen­kan­ta­jan ta­pai­se­na ruh­ti­naan rip­pi-isänä, Ser­ge Reg­gia­ni maail­man ja Si­si­lian me­noa kri­ti­soi­va­na metsästäjä­kump­pa­ni­na. Kaik­ki hah­mot vai­kut­ta­vat kaik­ki yhtä tär­keiltä teok­sen osa­sil­ta.

Vai­ku­tuk­sen te­kevät myös myö­hem­min spa­get­tiwes­ter­nei­hin siir­ty­neet Te­ren­ce Hill (Tanc­re­din ru­no­ja ra­kas­ta­va­na ystävänä) ja Giu­lia­no Gem­ma (Ga­ri­bal­din up­see­ri­na). Ruh­ti­naan poi­kaa, Fran­ces­co Pao­loa, esittää eri­kois­laa­tui­sen uran teh­nyt Pier­re Cle­men­ti, tässä kak­si­kymp­pi­senä ja yh­dessä en­simmäi­sistä elo­ku­va­roo­leis­taan. Kol­mi­tun­ti­ses­sa fil­missä on ti­laa suu­rel­le hen­kilömääräl­le ja Vis­con­til­la riittää silmää kai­kil­le roo­leil­le. Ne ovat täsmä­va­lin­to­ja. Cle­men­ti on hän­kin tyy­piltään oi­kea ja Vis­con­ti an­taa Fran­ces­col­le myös soo­lon, kun ar­vo­vie­raal­le pitää ker­toa – so­pi­vas­ti nau­tis­kel­len — kau­hu­ta­ri­noi­ta seu­dun kid­nap­pauk­sis­ta noi­na le­vot­to­mi­na ai­koi­na.

Tai­ta­vas­ti Vis­con­ti yh­distää his­to­rial­lis­ta su­ku­ta­ri­naa ja ro­mans­sia po­liit­ti­seen ana­lyy­siin. Fil­miä on pi­det­ty jo­pa me­lod­raa­ma­na, ku­ten Da­vid For­gacs le­vyn lisä­ma­te­riaa­lin kom­men­taa­reis­sa to­teaa. Mut­ta Ita­lias­sa me­lod­raa­ma ei tar­koi­ta­kaan yli­vuo­ta­via tun­tei­ta ja sen­ti­men­taa­li­suut­ta, vaan mu­siik­kivä­lik­kei­den säestämää draa­maa (vaik­ka For­gacs löytää Tii­ke­ri­kis­sas­ta myös yh­teyk­siä toi­seen sisäl­lis­so­dan ku­vauk­seen, Tuu­len viemään). Tii­ke­ri­kis­sa on Ni­na Ro­tan lä­pisä­veltämä ko­ko­nais­tai­de­teos.

Vis­con­tin fil­missä on suu­re­lo­ku­van hur­maa 50-mi­nuu­tin tans­siais­koh­tauk­si­neen ja vä­ri­sevän kuu­mei­si­ne lä­hi­ku­va­zoo­mauk­si­neen kuk­keas­ta Car­di­na­les­ta, jon­ka jo­kai­nen sisään­tu­lo on ta­paus. Tans­siai­set lä­pi huo­nei­den jat­ku­va­na let­ka­na vetää run­sau­des­saan ja yk­si­tyis­koh­tien rik­kau­des­saan ver­to­ja Ing­mar Berg­ma­nin Fan­nyn ja Ale­xan­de­rin jou­lu­juh­lin­nal­le. Se lie­nee myös en­simmäi­siä mah­ti­pon­ti­sia tans­siai­sylös­pa­no­ja mo­der­nis­sa draa­mae­lo­ku­vas­sa. Mit­ta­suh­teen­sa pe­rus­te­le­vas­sa tark­kanäköi­syy­dessään Tii­ke­ri­kis­san baa­li on vielä rik­kaam­pi kuin pai­su­tel­lut juh­la­koh­tauk­set vaik­ka­pa myö­hem­missä Kum­mi­sedässä tai Kau­riin­metsästäjässä.

Tii­ke­ri­kis­sa on ko­meim­pia laa­ja­kan­gasvä­rie­lo­ku­via kos­kaan. Se on ylel­li­nen, mut­ta ei yletön – kaik­ki siinä on pe­rus­tel­tua ja kas­vaa rön­syissään­kin or­gaa­ni­sen luon­te­vas­ti juu­ri vaa­dit­tuun mit­taan. Luc­hi­no Vis­con­tin tuo­tan­nos­sa Tii­ke­ri­kis­sal­le vetää ver­to­ja vain muu­ta­maa vuot­ta myö­hempään Ita­lian ai­ka­kau­teen si­joit­tu­va, sykäh­dyttävä Sen­so (1954), oop­pe­ra­mai­nen ja traa­gi­sen­ro­mant­ti­nen mes­ta­ri­työ se­kin.

Mie­len­kiin­toi­ses­ti ku­vaa­ja Giu­sep­pe Ro­tun­no käyttää sub­jek­tii­vis­ta ka­me­raa – huo­mio­ta herättäväs­ti sil­ti vain pa­ris­sa koh­taa. Alus­sa, kun ru­kous­het­ken ta­sai­nen rau­ha kes­key­tyy ja pal­ve­li­jat huo­maa­vat puu­tar­has­sa so­ti­laan ruu­miin, Sa­li­nan ruh­ti­naan lä­hes­tyessä veis­tok­sel­li­seen (tai maa­lauk­sel­li­seen) asen­toon kan­gis­tu­nut­ta kuol­lut­ta, näkö­kul­ma on sitä koh­ti liik­ku­van Don Fab­ri­zion. Sa­moin myö­hem­min, kun ruh­ti­naan muis­tel­les­sa ta­kau­tu­ma näyttää Ga­ri­bal­din up­see­rien vie­rai­lun Tanc­re­din kans­sa kar­ta­non maa­lau­saar­tei­ta ja fres­ko­ja kat­so­maan, näem­me nämä vie­raat Don Fab­ri­zion sil­min.

Kuo­le­ma ja maa­laus yh­dis­tyvät myö­hem­min, kun tans­siais­ten ai­kaan Tanc­re­di ja An­ge­li­ca löytävät ruh­ti­naan vetäy­ty­neenä yk­sinäi­seen huo­nee­seen, jos­sa hän tut­kai­lee tau­lua, jo­ka esittää ruu­miin­val­vo­jai­sia: per­heen pää ma­kaa kuol­lee­na vuo­teel­la ja per­he va­lit­taa sän­gyn ympä­rillä ja jal­kopäässä. ”­Teetkö tut­ta­vuut­ta kuo­le­man kans­sa?”, ky­syy vel­jen­poi­ka il­ki­ku­ri­ses­ti, vaik­ka hie­man huo­les­tu­nee­na. Kuo­le­mat ja rap­pio yltä­kylläi­sen elämän kes­kellä – kuin au­tioik­si ja sil­leen jä­te­tyt huo­neet siellä täällä kar­ta­non uu­me­nis­sa — ovat väläh­dyk­siä ruh­ti­naan elämän ja Ita­lian tu­le­vas­ta oh­jel­mis­tos­ta.

Sil­ti ”­jon­kin pitää muut­tua, että kaik­ki säi­lyi­si en­nal­laan”. Ga­ri­bal­dis­ta huo­li­mat­ta van­ha val­ta säi­lyy ja vielä tais­te­lun­kin val­li­tes­sa ruh­ti­nas voi viettää huo­le­ton­ta aa­te­li­selämää. Se, mikä saat­taa en­si nä­kemältä vai­kut­taa kat­so­jas­ta ruh­ti­naan per­heen paol­ta ka­pi­nal­lis­ten jouk­ko­jen vyö­ryessä, pal­jas­tuu­kin siir­ty­mi­sek­si van­haan kesän­viet­to­paik­kaan, niin kuin sii­hen ai­kaan vuo­des­ta ai­na en­nen­kin. Don Fab­ri­zio on aiem­min, uu­ti­set Ga­ri­bal­dis­ta kuul­tuaan, hal­vek­su­nut ää­neen naa­pu­riaan, jo­ka per­hei­neen on läh­te­nyt pa­koon ta­pah­tu­mia ja hylän­nyt oman kar­ta­non­sa.

Lo­pun tans­siai­sia vas­taa suu­re­na jak­so­na al­ku­puo­len Pa­ler­mon tais­te­lu, jos­sa Ga­ri­bal­din pu­na­ta­kit ovat het­ken voi­tol­li­sia. Tais­te­lu vai­kut­taa kaoot­ti­sel­ta ja yli­voi­ma vaih­tuu puo­lel­ta toi­sel­le asuk­kai­den tu­kies­sa ka­pi­nal­li­sia ja ajaes­sa ta­kaa val­taa­pitä­vien kä­ty­reitä ja po­lii­se­ja. Koh­tauk­sis­sa on ai­nek­sia Ber­nar­do Ber­to­luc­cin 1900-e­lo­ku­van (jos­sa Burt Lan­cas­ter myös näyt­te­li!) kos­to­mie­lia­lal­le, mut­ta ka­ha­koin­nin tie­tyn­lai­nen te­hot­to­muus tuo säntäi­lyyn jo­pa koo­mis­ta vai­ku­tel­maa, millä Vis­con­ti ehkä on ha­lun­nut ko­ros­taa tais­te­lun tur­huut­ta ja vä­liai­kai­suut­ta – kaik­ki kun kui­ten­kin joh­taa lo­pul­ta komp­ro­mis­siin.

Ni­no Ro­tan mu­siik­ki elo­ku­vaan on hä­nen on­nis­tu­neim­piaan. Hen­kilöillä ja ideoil­la tun­tuu ole­van omat mu­sii­kil­li­set tee­man­sa, joi­ta Ro­ta va­rioi ne­rok­kaas­ti kaut­ta elo­ku­van. Pelkästään tans­siais­koh­tauk­seen Ro­ta sä­vel­si kuu­si eri tans­sia. Hui­keaa mu­siik­kia ei ole va­rat­tu vain ro­mans­sia ko­hot­ta­maan tai juh­la­hu­mun taus­tal­le, vaan ä­lykkäin, ajan­ku­vaa ja po­li­tiik­kaa kä­sit­te­levä kes­kus­te­lu saat­taa yllättäen nos­taa säes­tyk­sek­seen Ro­tan sä­ve­let. Näin Tii­ke­ri­kis­sas­ta kas­vaa ver­ra­ton mu­sii­kil­li­nen elo­ku­va ja ko­ko­nais­teos, jos­sa kaik­ki ele­men­tit ovat ta­sa­pai­nos­sa, mut­ta lop­pu­tu­los enemmän kuin osien­sa sum­ma.

Tii­ke­ri­kis­sa on hal­lit­tu his­to­rian­ku­vi­tus ja po­liit­ti­nen ana­lyy­si, vi­suaa­li­suut­ta täy­del­li­ses­ti hyö­dyntävä elo­ku­va­hel­mi, jo­ka pe­rus­tuu Giu­sep­pe To­ma­si di Lam­pe­du­san ro­maa­niin. Lam­pe­du­sa ei saa­nut eli­nai­ka­naan ro­maa­nil­leen edes kus­tan­ta­jaa. Tii­ke­ri­kis­saa on pi­det­ty yh­tenä par­haim­mis­ta ro­maa­ni­fil­ma­ti­soin­neis­ta. Hyvästä kir­jas­ta on siis mah­dol­lis­ta tehdä pait­si hyvä elo­ku­va, myös poik­keuk­sel­li­nen mes­ta­ri­teos.

Liian vähäl­le huo­miol­le tai­teel­li­sis­ta an­siois­taan jää­nyt Alain De­lon (Kuu­ma au­rin­ko, Roc­co ja hä­nen vel­jensä, Pu­nai­nen ym­pyrä, Var­jo­jen van­ki) on Vis­con­tin suo­sik­kinäyt­te­lijä, ai­na kiin­nos­ta­va ja ai­na enemmän kuin vain kau­nis mies tai san­ka­ri­hah­mo. De­lon on täy­del­li­nen pa­ri ruh­ti­naan suo­jat­ti­na, ihas­tut­ta­va ja us­kot­ta­va myös hylä­tessään nuo­ruu­den ihan­teen­sa ja ra­di­ka­lis­min­sa kuin yh­dessä yössä.

C­lau­dia Car­di­na­lea (Roc­co ja hä­nen vel­jensä, Vaa­lean­pu­nai­nen pant­te­ri, Huu­li­harp­pu­kos­ta­ja) Ro­tun­non ka­me­ra ra­kas­taa ja Vis­con­ti uh­raa oop­pe­ra­mai­sim­mat otok­sen­sa juu­ri An­ge­li­cal­le. Nai­sen kau­neus ja ylväys pal­jas­taa al­taan myös su­kun­sa. Muis­tam­me ap­piuk­ko Don Ca­lo­ge­ron – rah­vaa­no­mai­suu­den, kun An­ge­li­can rie­tas nau­ru puh­keaa il­lal­lis­koh­tauk­ses­sa esiin Tanc­re­din vit­sail­les­sa ri­voin vih­jai­luin jouk­ko­jen­sa nun­na­luos­ta­rin val­tauk­ses­ta. Koh­taus var­mis­taa sen, että An­ge­li­ca on Tanc­re­din mor­sio, eikä täl­le so­vi mois­ta vulgää­ri­syyttä vie­ressä pa­hek­su­va Con­cet­ta.

Kol­mi­tun­ti­ses­sa elo­ku­va­ver­sios­sa – ja tässä dvd-ko­pios­sa – on jo­pa kii­reh­ti­mi­sen tun­tua. Ai­van kuin kaik­ki ku­vat­tu ei oli­si mah­tu­nut nä­ky­vil­le. Jot­kin leik­kauk­set tun­tu­vat yh­distävän jak­sot tur­han is­keväs­ti, vaik­ka Tii­ke­ri­kis­sa on­kin ta­lou­del­li­sen, oi­kea­nai­kai­sen edi­toin­nin mal­lie­si­merk­ki. Syy voi ol­la myös Lam­pe­du­san laa­jas­sa al­ku­peräis­ro­maa­nis­sa. Kaik­kia sen sy­vyyk­siä ei lie­ne mah­tu­nut edes pi­tempään ver­sioon. Jot­kin si­vu­ta­ri­nat jäävät sa­la­peräi­ses­ti kes­ken, eri­tyi­ses­ti näistä mie­leen jää Car­di­na­len kak­sois­roo­li oma­na äi­tinään, jo­ta Don Ca­lo­ge­ro pii­lot­te­lee tämän kau­neu­den ta­kia. Se ker­to­mus tun­tuu huu­ta­van omaa jak­soaan elo­ku­vaan.

Lop­pu­ku­va on pa­haen­tei­nen ja mo­ni­mie­li­nen. Van­han ruh­ti­naan kä­vel­lessä kep­piinsä no­jau­tuen ku­jan var­joi­hin, Tanc­re­di, An­ge­li­ca ja ap­piuk­ko nou­se­vat vau­nui­hin. Jos­tain kuu­luu yh­teis­lau­kaus ja Don Ca­lo­ge­ro kiit­te­lee ar­mei­jan te­hok­kuut­ta: ”­Sitä Si­si­lia tar­vit­see. Nyt voim­me ol­la huo­let­ta”. Ka­pi­nal­li­siin liit­ty­nei­den ar­mei­jan so­ti­lai­den te­loi­tus­lau­kaus­ten jäl­keen kuu­lem­me kir­kon­kel­lot.

Fil­mi on Burt Lan­cas­te­rin voit­to, var­mas­ti hä­nen pa­ras osa­suo­ri­tuk­sen­sa, vaik­ka täh­ti – en­ti­nen sir­kuk­sen ak­ro­baat­ti — te­ki suu­ren­moi­sia roo­le­ja myös ame­rik­ka­lai­sis­sa elo­ku­vis­sa, niin ren­to­na seik­kai­lu­jen san­ka­ri­na (Liek­ki ja nuo­li, Kar­mii­nin­pu­nai­nen me­ri­ros­vo) kuin va­ka­vam­mis­sa draa­ma­fil­meissä (Hui­ja­ri­saar­naa­ja, Me­nes­tyk­sen huu­ma, Al­cat­ra­zin van­ki, Hei­jas­tus). Ei voi ku­vi­tel­la, että Lau­ren­ce Oli­vier saa­ti Mar­lon Bran­do oli­si­vat voi­neet mi­tenkään on­nis­tua pa­rem­min. Lan­cas­te­ris­sa on to­siaan­kin tii­ke­ri­kis­san ylväyttä ja rau­haa kaoot­tis­ten ta­pah­tu­mien kes­kellä – oli ky­seessä sit­ten va­paus­tais­te­lun selk­kauk­set, ko­toi­sat per­hekärhämät, po­liit­ti­nen pe­li tai tans­si­sa­lin vils­ke – ja hä­nessä riittää tyyntä ka­ris­maa, joil­la hal­li­ta ku­vaa ja ker­to­mus­ta eleettömäs­ti. Vis­con­ti pal­kit­see näyt­te­lijänsä ”­ruh­ti­naal­li­ses­ti” an­ta­mal­la Lan­cas­te­rin tehdä yh­den fil­mi­his­to­rian kiin­nos­ta­vim­man osa­suo­ri­tuk­sen, hio­tun ja ke­hit­tyvän, alus­ta lop­puun kaar­tu­van täy­teläi­sen, ko­ko­nais­muo­dos­saan loo­gi­sen, yk­si­tyis­koh­dis­saan elävän ja sa­mal­la sekä it­seään kri­ti­soi­van että am­bi­va­len­tis­ti sor­tu­mis­taan su­re­van, suu­ren­moi­sin pää­roo­lin.

Kaik­ki Lan­cas­te­rin tul­kin­nas­sa on yhtä, mut­ta bra­vuu­ri­na voi esiin tuo­da ruh­ti­naan vä­sy­mi­sen tans­si­sa­lin kuu­muu­des­sa. Hän no­jaa het­ki­sen tun­gok­ses­sa ohi kul­ke­vaan tut­ta­vaan saa­dak­seen tu­kea ja jak­saak­seen is­tui­men luo, is­tuu­tuu sit­ten ja pyyh­kii ot­saan­sa, pei­tel­len si­jais­toi­min­noil­laan tai­ta­vas­ti vie­rai­den sil­miltä voi­mat vie­nyttä heik­kous­koh­taus­ta, jo­ka en­na­koi hä­nen lop­puaan (jo­ta elo­ku­vas­sa ei nähdä toi­sin kuin Lam­pe­du­san kir­jas­sa).

Aa­mul­la, tans­siais­ten vielä jat­kues­sa, ruh­ti­nas vie­rai­lee sa­lin vie­rei­sessä huo­nees­sa, jo­ka on va­rat­tu vie­rai­den hel­po­tuk­sek­si. Lä­hi­ku­va pei­listä – ja ruh­ti­naan van­he­ne­mi­ses­ta ja lä­hes­tyvästä kuo­le­mas­ta — on vai­kut­ta­va ja herkkä. Sitä seu­raa he­ti toi­nen yhtä yti­mekkääs­ti ruu­miil­li­suu­teen viit­taa­va otos, kun ruh­ti­nas huo­maa kaik­ki vie­rei­seen eriöön va­ra­tut lu­kui­sat alu­sas­tiat. Ko­mean jul­ki­si­vun ja juh­lin­nan kääntö­puol­ta on har­voin ku­vat­tu näin pal­jaas­ti, kat­so­ja voi mel­kein hais­taa vuo­ro­kau­den yli jat­ku­neen baa­lin tuot­ta­mat erit­teet ja jätök­set.

Vii­me vuo­si­na klas­sik­ko­fil­mi Tii­ke­ri­kis­sa on jul­kais­tu pa­ri­na­kin uu­te­na res­tau­roin­ti­na eri pi­tuuk­sis­sa. Uu­sin, perä­ti 205-mi­nuut­ti­nen leik­kaus näh­tiin So­dan­kylän fes­ti­vaa­leil­la. Suo­mi-jul­kai­sun dvd:llä on van­hem­pi, ku­vaa­ja Giu­sep­pe Ro­tun­non val­vo­ma vuo­den 1992 ”­res­tau­roi­tu al­ku­peräis­ver­sio”. Kol­mi­tun­tis­ta kes­toa Vis­con­ti pi­ti it­se­kin ihan­teel­li­se­na. Ku­van­laa­tu le­vyssä on eri­no­mai­nen. 16:9 ku­va­suh­teen tau­lu­te­le­vi­sios­sa reu­noi­hin jää mus­tat pal­kit, kun laa­ja­kan­ga­se­lo­ku­va näy­tetään al­ku­peräi­sessä ku­va­suh­tees­saan 2.21:1.

Dvd:n lisä­ma­te­riaa­li­na on asian­tun­te­va kom­men­taa­ri, jon­ka löytää vas­ta le­vyn ase­tuk­sis­ta. Siitä ei mai­ni­ta le­vyn kan­nes­sa, eikä sitäkään, ketkä elo­ku­vaa eril­li­sellä rai­dal­la kom­men­toi­vat. Aiem­mis­ta ul­ko­mai­sis­ta Tii­ke­ri­kis­san le­vy­ver­siois­ta voi pää­tellä, että asial­la ovat pro­fes­so­rit Da­vid For­gacs, Ita­lian kult­tuu­ri­his­to­rian asian­tun­ti­ja, ja Ros­sa­na Ca­pi­ta­no, ku­va­tai­tei­den eks­pert­ti.

Mu­ka­na lisä­ma­te­riaa­lis­sa on myös kym­men­mi­nuut­ti­nen Guar­dia­nin haas­tat­te­lu, jos­sa Clau­dia Car­di­na­le ker­too kiin­nos­ta­via yk­si­tyis­koh­tia fil­mauk­sis­ta. Car­di­na­le on kat­so­nut fes­ti­vaa­leil­la res­tau­roi­tua fil­miä yh­dessä vas­tanäyt­te­lijänsä Alain De­lo­nin kans­sa. Haas­tat­te­lus­sa hän ker­too, että ai­na kun he yh­dessä nä­kevät Tii­ke­ri­kis­san, De­lon lii­kut­tuu vielä­kin.

On us­ko­ma­ton­ta, että Car­di­na­le näyt­te­li Vis­con­tin oh­jauk­ses­sa Tii­ke­ri­kis­sas­sa sa­maan ai­kaan kun oli mu­ka­na myös toi­ses­sa mes­ta­ri­teok­ses­sa, Fe­de­ri­con Fel­li­nin elo­ku­vas­sa 8 ½. Jäl­kimmäi­sessä näyt­te­lijän pi­ti ol­la blon­di ja An­ge­li­ca­na tum­ma­ve­rikkö! Car­di­na­le va­lai­see myös ita­lia­lais­mes­ta­rei­den oh­jaus­tyy­lien ero­ja. Hä­nen mu­kaan­sa Vis­con­ti oli ku­ri­na­lai­nen kuin teat­te­ris­sa. Kaik­ki oli val­mis­tel­tu etukä­teen kä­si­kir­joi­tuk­sen mu­kaan, eikä imp­ro­vi­saa­tio­ta sal­lit­tu. Ku­vauk­sis­sa pi­ti ol­la hii­ren­hil­jaa ja toi­mia täsmäl­li­ses­ti. Fel­li­nillä luo­vuus kum­pu­si kaaok­ses­ta, kaik­ki oli imp­ro­vi­saa­tio­ta vail­la val­mis­ta kä­si­kir­joi­tus­ta.

Vis­con­ti ke­hot­ti Car­di­na­lea näyt­te­lemään An­ge­li­caa niin, että ”­silmät oli ero­tet­tu suus­ta: sil­mien pi­ti ker­toa eri ta­ri­naa kuin suun”. Si­si­lias­sa oli muu­ten­kin kuu­ma ja ku­vaus­va­lois­sa eri­tyi­ses­ti. An­ge­li­can ha­me oli ras­kas ja ku­vaus­ten jäl­keen Car­di­na­le huo­ma­si uu­man­sa ole­van ai­van pu­nai­nen ja ve­res­li­hal­la.

Car­di­na­le kau­his­te­lee yhä ame­rik­ka­lai­sen en­si-il­lan reak­tioi­ta. ”­New Yor­kis­sa elo­ku­va oli ka­tast­ro­fi!” Yleisö ja ar­vos­te­li­jat ih­met­te­livät, mi­ten Lan­cas­ter voi näy­tellä edel­li­sen vuo­si­sa­dan ita­lia­lais­ta ruh­ti­nas­ta – hänhän on pelkkä cow­boy!

Kos­ka oh­jaa­ja oli ha­lun­nut ruh­ti­naan roo­liin aluk­si toi­sen näyt­te­lijän ja Vis­con­ti ikään kuin ”­jou­tui tyy­tymään” Lan­cas­te­riin, al­ku ku­vauk­sis­sa oli han­ka­laa. Car­di­na­le ker­too kuin­ka Vis­con­ti ha­lu­si näyttää ame­rik­ka­laistäh­del­le, ku­ka on po­mo. Alus­sa, heidän yh­teistä vals­siaan, tär­keää tans­si­koh­taus­ta ku­va­tes­sa Vis­con­ti yhtäk­kiä ta­lut­ti Car­di­na­len pois Lan­cas­te­rin luo­ta: ”C­lau­di­ne! Me tu­lem­me ta­kai­sin, kun her­ra Lan­cas­ter on val­mis”. Mut­ta myö­hem­min Vis­con­tis­ta ja Lan­cas­te­ris­ta tu­li lä­hei­set, eikä ih­me näyt­te­lijän vii­sas­ta, kypsää ruh­ti­nas­tul­kin­taa kat­sel­les­sa. (HB)

Tii­ke­ri­kis­san saa­mia ar­vioi­ta meiltä ja maail­mal­ta vuo­sien var­rel­ta:

”…­suu­ren­moi­nen, imai­se­va po­pu­laa­riee­pos, jos­sa on sel­viä yh­te­neväi­syyk­siä Tuu­len viemään, ja mel­keinpä ts­he­ho­vi­lai­nen sen­si­bi­li­teet­ti… Sa­li­nan ruh­ti­nas­ta tul­kit­see lois­ta­vas­ti Burt Lan­cas­ter, jo­ka on myöntä­nyt, että ot­ti tul­kin­taan mal­lia aa­te­li­ses­ta oh­jaa­jas­taan, Luc­hi­no Vis­con­tis­ta…. Pao­lo Stop­pa ja Ri­na Mo­rel­li näyt­te­levät upeas­ti, Alain De­lon on ehkä liian­kin il­ma­va roo­liin­sa.” — Pau­li­ne Kael

”­Lan­cas­ter on ko­mea ja ele­gant­ti. Hän liik­kuu ar­vok­kaas­ti (ku­ten ai­na). Mut­ta tun­teis­sa nä­kyy jo al­kua sil­le cam­pin ta­pai­sel­le kai­pauk­sel­le, jo­ka koi­tui ka­tast­ro­fik­si Dirk Bo­gar­den roo­lis­sa elo­ku­vas­sa Kuo­le­ma Ve­net­sias­sa… Pitkän ver­sion mai­ne on an­sait­tu tyy­lin ja yk­si­tyis­koh­tien ta­jun osal­ta. Mut­ta lop­pu­jen lo­puk­si ky­seessä ei kui­ten­kaan ole sen kum­mem­paa kuin Mes­ta­ri­teos­ten Teat­te­ria, jon­ka on luo­nut sydä­meltään kon­ser­va­tii­vi, jo­ka ei osaa so­peu­tua his­to­rian me­ne­tyk­seen… Ih­mi­set liik­ku­vat käs­kystä, kuin hah­mot tans­sis­sa, jo­ta ruh­ti­nas tark­kai­lee. Oh­jaa­jan tai­teel­li­nen silmä ei ha­vait­se, että hä­nen eti­ket­tinsä ra­joit­taa yhtä tiu­kas­ti kuin köy­hyys tai Si­si­lian il­mas­to.” – Da­vid Thom­son

”U­pea, kieh­to­va sel­vi­tys yk­si­tyi­sen ja ylei­sen leik­kaus­pis­teistä. Oh­jat­tu sel­lai­sel­la nä­ke­myk­sellä, jo­hon vain mar­xi­lai­sek­si muut­tu­nut aris­tok­raat­ti ky­ke­nee. Tans­siais­juh­la, jos­sa aris­tok­ra­tia jou­tuu hyväk­symään val­lan­vaih­don uus­rik­kail­le, on an­sios­ta nous­sut yh­dek­si hie­noim­mis­ta elo­ku­va­jak­sois­ta (”­set pie­ce”) fil­mi­his­to­rias­sa.” – Vir­gin Film Gui­de

”­Lan­cas­te­rin ruh­ti­nas on mer­kittävä saa­vu­tus, sel­lai­nen, jo­ka mel­keinpä yk­sin si­too yh­teen elo­ku­van eri lin­jat ja an­taa ko­ko­nai­suu­del­le sen jän­te­vyy­den ja terävät aja­tuk­set. Clau­dia Car­di­na­le ja Alain De­lon ovat ihan­teel­li­set An­ge­li­ca­na ja Tanc­re­di­na. Mo­lem­mat an­ta­vat kaik­ken­sa roo­leil­le, vaik­ka tiet­tyä lämpöä heistä jää­kin kai­paa­maan.” – Va­rie­ty

”­Lan­cas­te­rin roo­li ei ole ko­vin hy­vin du­bat­tu ita­liak­si, mut­ta näyt­te­lijä luo sil­ti muis­tet­ta­van luon­ne­muo­to­ku­van.” – Ch­ris­top­her Too­key

”­Voin ke­hua elo­ku­van ra­vi­sut­ta­vaa vä­rik­kyyttä ja ku­vaus­ta Si­si­lian aris­tok­raat­tien elämästä 1860-lu­vul­la… mut­ta olen pet­ty­nyt sii­hen. Burt Lan­cas­te­rin tul­kin­ta on pä­tevä, jos­kin jäykkä. Ar­vo­kas kyllä, mut­ta hie­man tylsä.” – Ale­xan­der Wal­ker

”­Kieh­to­va, lii­kut­ta­va ja tyy­dyttävä… Jol­len oli­si ha­vain­nut sen sel­viä vi­ko­ja, en oli­si ehkä niinkään huo­man­nut sen an­sioi­ta.” – Leo­nard Mos­ley

”­Mikä­li tästä esi­tetään vain lei­kat­tu, teu­ras­tet­tu ver­sio, on jo­kai­sen ar­vos­te­li­jan vel­vol­li­suus ker­toa yleisöl­leen, että mes­ta­ri­teos, jo­ka heidän oli­si pitä­nyt nähdä mak­sa­man­sa li­pun vas­ti­neek­si, on häväis­ty vain sar­jak­si kau­nii­ta, mut­ta mer­ki­tyk­settö­miä koh­tauk­sia.” – Ian Ca­me­ron

”Vä­rit ja nä­kymät ja tun­nel­mat 1800-lu­vun puo­livä­lin Si­si­lias­ta ovat kau­nii­ta. Mut­ta 165-mi­nuut­ti­nen elo­ku­va it­se on ikä­vys­tyttävä, töksähtävä, lop­pu­jen lo­puk­si tyl­sis­tyttävä sar­ja koh­tauk­sia ja roo­li­tul­kin­to­ja. Elo­ku­va epäon­nis­tuu niin eep­pi­senä his­to­rian­ku­vi­tuk­se­na ja so­siaa­li­sen muu­tok­sen tut­ki­muk­se­na (e­tuoi­keu­te­tun luo­kan hä­viä­mi­nen) kuin luon­ne­ku­vauk­se­na­kin.” – Ju­dith Crist

”Hämmäs­tyttävää kyllä, se ai­noa elo­ku­van­te­kijä, jo­ka täy­sin van­git­si Lan­cas­te­rin komp­lek­si­suu­den fil­mil­le, oli yhtä vai­kea, näennäi­ses­ti vas­tak­kai­nen per­soo­na – ho­mo­sek­suaa­li, mar­xis­ti, aris­tok­raat­ti Luc­hi­no Vis­con­ti. Tii­ke­ri­kis­sas­sa Lan­cas­ter ka­na­voi eläi­mel­li­sen su­lok­kuu­ten­sa ja käyttää hyväk­seen omi­nai­suut­taan, jo­hon Nor­man Mai­ler ai­koi­naan viit­ta­si: Lan­cas­te­rin ky­kyä saa­da ai­kaan vai­ku­tel­ma it­sensä luo­mi­ses­ta. Tämä poik­keuk­sel­li­nen elo­ku­va on Ara­bian Law­ren­cen rin­nal­la on­nis­tu­nein elo­ku­val­li­nen yri­tys tul­ki­ta suu­ria his­to­rial­li­sia ta­pah­tu­mia yh­den ih­mi­sen tie­toi­suu­den kaut­ta.” – Mic­hael Sra­gow

”­Vis­con­ti tar­kas­te­lee aris­tok­raat­ti­sen vii­leäs­ti mur­ros­kau­del­le omi­nais­ta op­por­tu­nis­mia ja de­ka­dens­sia. Vain van­ha ruh­ti­nas tun­tuu ko­hoa­van hen­ki­ses­ti sen ylä­puo­lel­le. His­to­rian ob­jek­tii­vi­suu­teen kyt­key­tyy sub­jek­tii­vi­nen su­run ja me­ne­tyk­sen tun­ne.” – Ant­ti Ala­nen, MMM-e­lo­ku­vao­pas

”Y­li kol­mi­tun­ti­nen Tii­ke­ri­kis­sa on uu­vut­ta­van ul­jas fres­ko…” – Har­to Hän­ni­nen, Ki­no­sau­rus

”­Tii­ke­ri­kis­sa oli en­simmäi­nen Luc­hi­no Vis­con­tin elo­ku­va, jon­ka päätös on kuo­le­man var­jos­ta­ma. Kaik­ki oh­jaa­jan myö­hemmät fil­mit päät­tyivät jo­ko suo­raan tai ver­ho­tus­ti kuo­le­maan… Ruh­ti­nas nä­kee por­va­ris­ton nou­sun ja ”­ke­hi­tyk­sen” ka­tast­ro­faa­li­set piir­teet, mut­ta hän on mies kah­den maail­man vä­lissä, il­luu­sio­ton nä­kijä ja ko­ki­ja… His­to­ria ja suur­ten muu­tok­sien ai­ka ovat erot­ta­mat­to­mat per­hed­raa­mas­ta… Tii­ke­ri­kis­san tans­siai­set kas­va­vat ko­ko­ku­vak­si kes­kenjää­neestä val­lan­ku­mouk­ses­ta. Val­lan­ku­mouk­sen bru­taa­lia tu­kah­dut­ta­mis­ta ver­hoaa ele­gant­ti ku­lis­si, väärän tie­toi­suu­den ja it­se­pe­tok­sen dra­ma­tur­gi­nen elämän­teat­te­ri.” — Pe­ter von Bagh, Elämää suu­rem­mat elo­ku­vat