Miten tähän oli varaa 1980-luvulla, kun koko Suomi soi lihakeittoa ja haaveili pippuripihvistä?
Miten tähän oli varaa 1980-luvulla, kun koko Suomi soi lihakeittoa ja haaveili pippuripihvistä? Oli taantumaa tai ei, seuraavilla vuosikymmenillä kansallisvarallisuus nousi kohisten, mutta kansalle tarjotaan vain tosi-tv:tä. Jopa paljon parjatulla mainostelevisiolla oli oma korkeatasoinen draamaosasto, vaikka omaa kanavaakaan ei vielä ollut.
Veikko Huovisen mehukkaimmat novellit dramatisoi tietysti aikoinaan aivan väärä taho, kapitalistinen MTV, mutta nykykatsannossa jälki oli ammattitaitoista, mehukasta ja ennen kaikkea hauskaa. Suuren painon voi suoda ilmiömäisesti kirjailijaa muistuttavalle Huovishengelle eli Heikki Kinnuselle, joka johdattaa katsojat suomalaisen elämän kaikkiin kummallisuuksin kymmenen jakson ajan.
Muistan kuin eilisen päivän, kun naureskelimme heti Rasvamaksa –kokoelman (1973) julkaisun jälkeen, kuinka Jutta Grahn ja hävyttömyyksiä sängyn alta huuteleva aviomies (kikkeli, pillu, tissiliivi) saivat eiralaisrouvat suunniltaan. Jakso on myös tv-dramatisointien parasta antia, mutta ei Vesa-Matti Loirin Viinan kätkijä kovinkaan kauaksi jää osoittaessaan suuntaa muun muassa Arto Paasilinnan moninaisille absurdeille vaellustarinoille.
Häkellyttävintä on huomata, kuinka suuren osan humalan glorifiointi vei kansakunnan tajunnasta.
Huovinen ei pitänyt hienostelusta, porvaristosta eikä onneksemme kovinkaan paljon keskustalaisuudesta, mistä voisi tosin taittaa peistä iltakausia. Muista onnistuneimmista mainittakoon Oravanmetsäjän sihteeri vuodelta 1963. Se sisältää kaurismäkistä dialogia jo kaksikymmentä vuotta ennen Valehtelija-debyyttiä. Huovimaisuus kantaa pitkälle, sillä 16-vuotias poikani hirnui näille aivan yhtä estottomasti kuin minäkin. Toivottavasti hän ja muut tarttuvat alkuperäisiin kirjoihin.
Kuvan tarkkuus on jopa yllättävän hyvä aikansa Pasilan tekniikaksi. Varjokuvaa, roskia ja ja muuta sälää toki riittää, mutta se ei nautintoa heikennä. Dialogistakin saa selvän. Ei ekstroja. (PS)