Hyvän fan­ta­sai­kir­jan ku­vit­ta­mi­ses­sa saa­ti elo­ku­vaa­mi­ses­sa pii­lee suu­ri ris­ki. Mie­li­ku­vi­tuk­seen pe­rus­tu­va ta­ri­na kun muut­tuu ku­vik­si par­haal­la mah­dol­li­sel­la ta­val­la lu­ki­jan omas­sa päässä. Kul­tai­nen kom­pas­si on­nis­tuu tässä suh­tees­sa odo­tuk­sia pa­rem­min.

P­hi­lip Pull­ma­nin Uni­ver­su­min to­mu –t­ri­lo­gian en­simmäi­nen osa (His Dark Ma­te­rials – Nort­hern Lights, 1995) is­ki il­mes­tyessään fan­ta­sia­gen­ren yti­meen kuin ad­re­na­lii­ni­pis­tos, jo­ta ei ol­tu Tol­kie­nin jäl­keen koet­tu. Elo­ku­va­ver­sio­ta kyp­sy­tel­tiin pitkään. Odot­te­lu kan­nat­ti. Toi­min­ta to­ki lauk­kaa mel­koi­sel­la vauh­dil­la, jo­ka vie ve­ron­sa.

Kään­teis­maail­mois­sa ei sinänsä ole ol­lut uut­ta sit­ten Nar­nian, mut­ta Pull­man pys­tyi loih­ti­maan maail­man, jo­ka ih­me­tyt­ti, kum­mas­tut­ti ja in­nos­ti.

Tyttö­san­ka­ri Ly­ra eli etäi­ses­ti Ox­for­dia muis­tut­ta­val­la cam­puk­sel­la ja jou­tui hur­jaan seik­kai­luun kylmässä Poh­jo­las­sa, jos­sa suo­ma­lai­set noi­dat len­te­livät ja pans­sa­ri­kar­hut kar­jah­te­li­vat.

Kir­jan ta­paan myös elo­ku­va toi­mii kah­del­la ta­sol­la. Lap­set voi­vat naut­tia ta­val­lis­ta jän­nittävämmästä seik­kai­lus­ta, kun van­hem­mat ihas­te­le­vat kul­tu­rel­le­ja viit­tauk­sia John Mil­to­nin Ka­do­tet­tuun pa­ra­tii­siin ja teo­lo­gis­fi­lo­so­fi­siin poh­din­toi­hin. Har­va me­nes­ty­se­lo­ku­va on näin avoi­men ateis­ti­nen. Kyy­tiä saa var­sin­kin ka­to­li­nen kirk­ko, mut­ta vi­lah­te­lee­pa ku­vas­tos­sa hy­vin cast­ro­mai­nen­kin hah­mo (Ch­ris­top­her Lee). To­ta­litä­ris­mi on tu­li­lin­jal­la ul­koi­ses­ta muo­dos­taan riip­pu­mat­ta.

Kul­tai­sen kom­pas­sin oma­peräi­sen oi­val­lus on dai­mo­ni. Rin­nak­kais­maail­man ih­mis­ten vie­rellä kul­kee elän­hah­mo, erään­lai­nen sie­lun tai ali­ta­jun­nan sym­bo­li. Kun ih­mi­nen kuo­lee, dai­mo­ni me­neh­tyy myös. Ih­mi­sen ko­ke­ma vä­lit­tyy myös dai­mo­nin elei­siin ja tun­tei­siin. Kun lap­si kas­vaa ai­kui­sek­si, dai­mo­ni ei voi enää vaih­taa olo­muo­toaan. Dai­mo­nit toi­mi­vat kir­jas­sa lois­tok­kaas­ti, mut­ta elo­ku­vas­sa nii­den käyttö jää tur­han hei­veröi­sek­si. Sitä vas­toin pans­sa­ri­kar­hu Io­rik Ber­ni­son (ää­nenä Ian Mc­Kel­len) elää ja hen­gittää.

It­se elo­ku­va ni­mi tu­lee kel­lo­pe­listä, jo­ka ker­too vas­tauk­sia, jos niitä osaa tul­ki­ta. Ly­ra osaa, ja jou­tuu tut­ki­maan sa­la­peräi­sen to­mun ar­voi­tus­ta. To­mu sym­bo­loi me­ne­tet­tyä viat­to­muut­ta ja pe­ri­syn­tiä. Ta­ri­nan toi­nen tee­ma on ku­va­ta isyy­den ja äi­tiy­den ikiai­kais­ta voi­maa.

On mie­len­kiin­tois­ta nähdä, mi­ten tri­lo­gia jat­kos­sa ete­nee. Toi­nen osa, Sa­la­peräi­nen veit­si (T­he Subt­le Kni­fe, 1997), vie Ly­ran oi­keaan maail­maam­me. Mut­ta kol­mas osa Maa­gi­nen kau­ko­put­ki (T­he Am­ber Spyg­lass, 2000) on jo pe­rin me­ta­fyy­si­nen mat­ka Mil­to­nin, Wil­liam Bla­ken ja Dan­ten hel­ve­tin tee­moi­hin.