Uudelleenfilmatisoinnit tuntuvat miltei aina tarpeettomilta, sillä tottumuksen kautta syntyneitä odotuksia on vaikea ylittää ja vielä vaarallisempi rikkoa.
Uudelleenfilmatisoinnit tuntuvat miltei aina tarpeettomilta, sillä tottumuksen kautta syntyneitä odotuksia on vaikea ylittää ja vielä vaarallisempi rikkoa. Tällä Kenneth Branaghin versiolla aiempia verokkeja on ainakin kaksi: Albert Finneyn tähdittämä Oscar-voittaja vuodelta 1974 ja David Suchetin TV-versio vuodelta 2010 — muutaman unohdettavamman muun tulkinnan ohella. Jokaisella katsojalla lienee oma suosikkinsa, ja jokaista suosikkia on helppo perustella eri lähtökohdista.
Rinnakkain asetettuna nämä tarinan kolme filmatisointia kaikki puoltavat paikkansa. Esikoisen oikeudet kuulevat vuoden 1974 versiolle, joka on sulava ja ilmavan elokuvamainen tulkinta klassisesta tarinasta. Albert Finneyn Poirot vaatii kuitenkin näin vuosien jälkeen runsaasti totuttelua. Vuoden 2010 versio on puolestaan ainoa, joka istuttaa omalla kohdallani sen ainoan oikean Poirot’n, David Suchetin, mestarietsivän rooliin, mutta skaalaa tuotantoarvot verrattain uneliaan tv-näytelmän mittaan. Branaghin tulkinta on lopulta modernilla mittapuulla se iskevin ja puitteeltaan vakuuttavin tulkinta, joka olisi dynamiittia takavuosien David Suchetin pääosalla ryyditettynä. Myös megalomaanisten viiksien taakse verhoutunut Brannagh kaipaa Suchetin vuosikymmenten jälkeen totuttelua pääosassa, mutta elokuvan puolivälin tienoille tultaessa mies on ottanut roolinsa yllättävän hyvin.
Vuoden 1974 elokuvaan verrattuna tapahtumat käynnistyvät tässä tehokkaammin suoraan Istanbulista ja ilman lopun koukkua tarpeettomasti petaavaa Armstrongin tapauksen (lue: Lindberghin kidnappauksen) esittelyä. Audiovisuaalisesti elokuva on upea ja kerronnallisesti napakka, joten mikäli et ole nähnyt aiempia filmatisointeja suosittelisin aloittamaan tästä versiosta. Itse Agatha Christien tarina on upea.
Myös näyttelijävalinnat ovat onnistuneet nappiin: Johnny Depp on osuvan niljakas Ratchett, Dame Judi Dench itseoikeutettu prinsessa Dragomiroff, Willem Dafoe passeli Hardman ja Josh Gad hyvä MacQueen. Kaikista filmatisoinneista palaset tuntuvat lopulta loksahtavan parhaiten paikkoilleen Brannaghilla, vaikka Poiriot'n pääosana sija on #2.
Loppukohtaus lupaa jatkoa Niilin tunnelmissa.
Komea kuva on dynaaminen, terävä ja värikylläinen vaikkei tässä kyse olekaan 4K HDR:stä. Iskevä ääniraita tarjoaa tenniksen muodon ottavan dialogin vetreästi ja strategisen toiminnan iskevästi. Ekstroisssa ohjaajan ja käsikirjoittajan kommenttiraita, poistettuja kohtauksia ja sarja koosteita. (IJ)