Israelin jalkapalloliigassa pelaava Beitar Jerusalem F.C. on tottunut mennävuosina menestykseen.
Israelin jalkapalloliigassa pelaava Beitar Jerusalem F.C. on tottunut mennävuosina menestykseen. Suosion jatkumoon uskottiin, olihan venäläisoligarkki Arkadi Gaydamak tarttunut rahallisiin ohjaksiin vain hetkeä aiemmin. Yhtäkkisesti seura on juuttunut sarjan jälkipään sijoille.
Syyt selviävät. Gaydamak on mukana ainoastaan omista, poliittis-taloudellisista syistä. Jalkapallo ei miestä kiinnosta palan vertaa, tavoitteet ovat Jerusalemin kaupungin pormestarin tontilla. Mies katselee pelejä sivusilmällä VIP-aitiossa punaviiniä siemaillen, valitsemassaan seurueessa. Rahavirtakin on tyrehtynyt. Työväenluokkainen fanikunta saa aiheen uusiin huutoihin. Porukalle selviää pikkuhiljaa, ettei jalkapallon ympärillä hännystelevät poliitikot ole urheilun suhteen yhtään rehdimpiä kuin politiikkansa kanssa.
Beitarin fanit tunnetaan valtakunnallisesti jämäkistä kansallismielisistä aatteistaan sekä asiattomista iskulauseistaan. Fanien mielentila heijastuu myös pukukopin ja seuratoimiston puolelle. Johtoporras on pitänyt kannattajansa tyytyväisinä. Seuran kokoonpanossa ei sijaa arabeille ole. Mahtuuhan jokaiseen maahan yksi joukkue, johon rajatapauskannattajat otetaan avosylin vastaan.
Kausi 2012-2013 saa mukavan käänteen, päästään voittojen tielle. Kesken hyvän pelirytmin, joukkue lentää ystävyysotteluun Tsetseniaan. Juutalaiskolonnan laskeutuessa räjähdysherkän muslimimaan kamaralle, on syynä oltava jotain aivan muuta kuin puhdas veljellinen ystävyys. Pomolla on pahat mielessä.
Kaukomatkoilta on tapana tuoda tuliaisia tutuille. Arkadi Gaydamak ostaa Beitarin riveihin kaksi nuorta tsetseenipelimiestä. Faniryhmä, La familia, on kauhuissaan. Numerot 13 ja 14 kumartavat Mekkaan päin. Tuliaiset eivät miellytä. Katsomo nappaa kaksikon hampaisiinsa. Muslimeista leivotaan hetkessä tunnistettavampia vihollisia. Muslimi kuin muslimi, Israelissa kutsumanimensä on "arabi". Rasismia on monenlaista.
Puhuttaessa jalkapallon universaalista yhteisestä kielestä, Forever Pure osoittaa sen pötypuheeksi. Elokuva on harvinaisen riitaisa kuva suuresta ymmärtämättömyydestä, joka tässä tapauksessa esitetään jalkapallon antamissa kehyksissä. Elokuva on yksi suuri ja asiaton, äärinationalistinen ja -uskonnollinen huuto, joka saa alkunsa paljon kauempaa kuin kentän laidalta, fanikatsomosta. Se on ilkeä tirkistys Lähi-idän väkivallan historiaan.
Dokumentissa juutalaisten sivistynyneenä pidetty valittu kansa ei anna vastapuheenvuoroja. Joukkueen juutalaispelaajat eivät ota kantaa, eivät nouse vastarintaan puolesta tai vastaan. Ihmisyyden velvoitteet unohtuvat, vaikka pelipaita onkin sama. Dokumentaristit haluavat esittää israelilaiset tahdottomina ja surkuhupaisina käsinukkeina, sukkahousupäisenä pässilaumana. Oligarkkisotku tuo mukaan omat kierot piirteensä, vyyhtiä avaten.
Historian muisti on lyhyt. Forever Pure on esitys äärioikeiston noususta yhdellä taholla. Monituhatpäisen israelilaisjoukon huutaessa "ikuista puhtautta" tai "kuolemaa arabeille", maailmanhistorian henkinen kaasukammio päästää pelottavan pihahduksen.
Elokuvaa esitetään tammikuisilla Docpoint-festivaaleilla. (VA)