”He lähettivät vahingossa sen ainoan hyvän miehen”.
”He lähettivät vahingossa sen ainoan hyvän miehen”.
HBO:n Tsernobyl-minisarjan katsominen tuo henkilökohtaisella tasolla kaksi heijastumaa menneestä. Taisin saada toimittajan paikan 1980-luvun alkupuolella näytejutun ansiosta, jossa kerroin aukeaman verran, kuinka ydinvoimala ei voi räjähtää. Niin se vaan tässä sarjassa räjähtää. Räjähdyksen voimakkuus ja se, mikä räjähtää, on aiheuttanut ainakin fissioreaktion asiantuntijat moittimaan sarjan todellisuuspohjaa.
Se ei nyt kuitenkaan ole oleellista. Kyseessä on merkittävä kertomus kaikkien aikojen pahimmasta ydinvoimalaonnettomuudesta. Se osoitti kommunistisen järjestelmän valuvian sellaisella konkretialla, että jopa Neuvostoliiton romahduksesta syytetty Mihail Gorbatshov (ei kovin näköinen David Dencik: olen seissyt metrin päässä alkuperäisestä) pystyi kohtuullisen uskottavasti väittämään onnettomuuden lopelta kaaaneeni koko valtion. Se oli alkusysäys, todiste jopa kaikkein sokeimmille ja kuuroimmille, ettei järjestelmä toiminut.
Mikä se toinen henkilökohtainen heijastuma oli? Se tapahtui 1990-luvun vaihteessa, kun tutustuin vastikään edesmenneen toimittajalegenda Heikki Haapavaaran ja oululaisen kuvaajan Heikki Sarviahon kanssa atomienergiajärjestö IAEA:n järjestämällä matkalla Poljarnyje Zorin ydinvoimalaan. Henkilökohtaiseen käyttöön saamamme geiger-mittarit nakuttivat Imandra-järven etelälaidalla sijainneen voimalan sisällä turvallisia lukeamia, mutta korkeampia kuin Suomessa oli totuttu. Salla sijaitsee noin 50 kilometrin päästä. Kuulemma oli turvallista.
Hieman tosin arvelutti, kun satuin vilkaisemaan ohjaussalin taakse. Pyysin kuvaajaa ikuistamaan näyn kontroilliseinän toiselta puolellta: ledeihin johdetut sähköjohdot kimaltelivat kuparisena sekamelskana. Mitäpä muovia saati eristyksiä tuhlaamaan. Samanlainen huone tulee tutuksi tämänkin sarjan keskeisissä kohtauksissa. Harmi, etteivät hoksanneet kuvata seinän takana. Se olisi ollut aika kuvaava symboli maan hälläväliä-tyylistä.
Kaiken huipuksi otin itse pääkuvaksi kuvan voimalan johtajasta oikein luvan kanssa. Siinä hän poseerasi mellevänä ja veteli ulkosalla mahorkkaa. Luulen, että joiltain pohjoissuomalaisilta lukijoiilta loppuivat unenlahjat, jos sattuivat kuvan näkemään. Herran olemus oli 30 vuotta sitten kuin yksi yhteen tv-sarjassa ylennystä odottavan kollegansa (Paul Ritter) kanssa, jonka jääräpäisyys yhdistyi ahneuteen megalomaanisin seurauksin.
Mutta sankareitakin löytyy, jos on konniakin. Itse tehokkaan säteilymittarin räjähdyspaikalle ajava kenraali, kolme uhrautuvaa putkimiestä ja energiaministeri (Stellan Skarsgård) ovat heitä. He tiesivät kaiken lisäksi vaarasta reaaliaikaan toisin kuin sadat duunarit ja sotilaat, jotka paikalle komennettiin. Suurin sankari on pisteliäästi elämäämme faktojen jälkeisessä maailmassa viittaava tiedemies, joka tehtävänä on syyllistyä muiden puolesta tietämisen rikokseen Neuvostoliitossa. Hän on apulaisprofessori Valeri Legasov (Jared Harris), jota ilman suurin piirtein puoli Eurooppaa olisi kärsinyt hengenvaarallisesta laskeumasta.
Kun yksilöä ei suojaa laki saati perustuslaki, hän on absoluuttisen vallan uhri. Tavallaan sama ilmiö muistuttaa hiljattain ajankohtaiseksi nousseesta keskustelusta Suomen jatkosodan päämajasta. Ylipäällikölle ei uskallettu kertoa totuutta kuin vasta sitten, kun hetki oli sopiva ja johtaja hyvällä tuulella. Eipä vaikuta kovin tehokkaalta saati kansallisen turvallisuuden auvolta. Venäjältäkö nämäkin opit oli saatu?
HBO:n kahden levyn ja viiden jakson paketti osoittaa jälleen sen, että BD-levyjen peli ei ole suinkaan vielä pelattu. Kuvan laatu on huomattavasti tarkempi kun HBO-striimauksessa tarjolle tuleva. 65 tuuman ruutu on armoton. Usein televisioita ei myöskään ole olohuoneissa onnistuttu yhdistämään vahvistimeen, joten tv:n muovisoundi jää selvästi BD:n erottelevuudesta sekä luonnollisesta soundista. Sinänsä kuva ja ääni on tässä sivuseikka. Tarkoitus on näyttää ja kuulosta ankealta. Ekstroihin on tallennettu 48 min. dokumentit. (PS)