Tunnelmalliset kauhufilmit Kissaihmiset ja Yö voodoosaarella ovat Jacques Tourneurin klassikkoja.
Tunnelmalliset kauhufilmit Kissaihmiset (1942) ja Yö voodoosaarella (1943) ovat Jacques Tourneurin klassikkoja. Niiden vertaisia ovat myös Leopardimies (1943), Liekehtivä erämaa (Canyon Passage, 1946), pampawestern Gauchojen kuningas (1952) ja myöhäisteos Paholaisen palvelija (Night of the Demon, 1957). Monet ohjaajan vähemmän tunnetut westernit, historiaseikkailut ja jännitysfilmit nousevat jatkuvasti arvossaan. Usein pienillä budjeteilla tuotettujen ja B-filmeiksikin miellettyjen filmien uudelleen löytäminen takaa Tourneurille kunniapaikan yhtenä hienovaraisimmista, monipuolisimmista ja taidokkaimmista Hollywoodin kulta-ajan elokuvanluojista.
Tourneur halusi välttämättä ohjata Naisen menneisyydestä (Out of the Past, 1947), yhden tärkeimmistä film noireista, ja suostui sen vuoksi minimipalkkioon. Sen jälkeen studioiden silmissä ohjaaja luokiteltiin jatkossakin halvaksi työvoimaksi. Niinpä Tourneurin ohjaajanura kului pienten tuotantojen merkeissä. Mutta juuri niissä Tourneur teki parhaat taikansa. Nyt Warner julkaisee On demand –dvd-sarjassaan restauroitua, harvoin nähtyä, mutta aivan parasta Tourneuria.
Stars in My Crown (Sanan voimalla, 1950) on ranskalaissyntyisen ohjaajan auteurin kruunun kirkkain tähti. Joel McCrea, ”Man in Black”, esittää omintakeista lännen pastoria, jonka silmin pikkukaupungin yhteisö nousee varsinaiseen pääosaan. Osin tositarinakin uskosta, epäuskosta ja vähän taikauskostakin on salattu mestariteos. Siinä tapahtuu ihmeitä kymmenen minuutin välein, niin tarinallisia kuin elokuvallisiakin.
Walesburgin kaupunkia, kertoja John Kenyonin ”kultaista kaupunkia, nuoruutemme kaupunkia”, johtaa käytännössä pastori Gray ”Sanan voimalla”. Konflikti uskonnon ja tieteen välillä konkretisoituu, kun kaupunkiin lääkäriksi tulee nuori tohtori Harris. Puhkeava lavantauti kärjistää miesten välit, kun kumpikaan ei anna periksi toisen metodeille. Taudin kulun ja alkusyyn etsinnän lisäksi juoneen tuo jännitystä kauppias Backettin yritys anastaa mustalta Uncle Famousilta tämän pieni mökkitontti. Alueelle suunnitellaan kaivostoimintaa. Famousia ryhdytään pelottelemaan Ku Klux Klanin menetelmin. Tarinan huumorista pitää huolen henkilöiden keskinäinen kiusoittelu ja läpikulkumatkalla olevan showmiehen, ”professori” Jonesin Medicine Show.
Elokuva pohjautuu Joe David Brownin kirjaan, joka taas perustui kirjailijan muistoihin omasta isoisästään. Käsikirjoituksen muokkasi Margaret Fitts, joka muutama vuosi myöhemmin teki käsikirjoituksen myös toiseen lapsen silmin aikuisten maailmaa katsovaan klassikkoon, Fritz Langin Kätkettyyn aarteeseen (Moonfleet, 1955). Loistavasta mustavalkokuvauksesta, joka viehättävän tunnelmallisella tavalla ja saumattomasti yhdistää ulkomaisemaa studiokuvaan, vastasi Charles Schoenbaum, jonka toiseksi viimeiseksi elokuvaksi Stars in My Crown jäi, sillä kuvaaja kuoli ennen ensi-iltaa.
Tarina kuullaan aikuista kirjailijaa edustavan John Kenyonin suulla. Tapahtuma-aikaan lännessä Walesburgin pikkukaupungissa John on vielä toisella kymmenellä oleva pikkupoika ja kertomuksen päähenkilön, pastori J.D. Grayn kasvattilapsi. Pikku-John on jäänyt orvoksi, mutta hänen äitinsä sisar Harriet on ottanut pojan huostaansa, ja nyt, pastorin mentyä tädin kanssa naimisiin, poika ihailee miestä yli kaiken – ja tekee kaiken isähahmon perässä, kuten jo filmin alussa nähdään.
Joustavasti, melkein huomaamatta ohjaaja Jacques Tourneur kuljettaa kertomusta aikakerrosten läpi kevyesti kuin ajatus – ja aikuisen Johnin ajatuksiahan katsoja seuraa. Ensimmäinen otos alkutekstien aikana on pastorin komean kirkon ulkopuolelta, jonne kuulemme kirkkoväen laulavan elokuvan tunnettua teemavirttä Stars in My Crown. Vireän ja vehreän pikkukaupungin raittia ja väkeä vilkaistuamme kuva vaihtuu karuihin näkymiin ajalta, jolloin Josiah Doziah Gray – niin kuin pastorin koko nimi kuuluu – tuli Walesburgiin pitkässä mustassa takissaan ja ratsuväen housuissaan. Saapuminen on näyttävä siinäkin mielessä, että tuottaja Val Lewtonin ja Tourneurin aiemmissa yhteiselokuvissa nähty tavaramerkki, ”Lewtonin bussi” (yllättäen kuvaan ilmestyvä, henkilöhahmot näkyvistä peittävä, heidät tai katsojan säikäyttävä masiina) esiintyy myös Stars in my Crownin alussa, kun höyryjunan pilli ulvoo.
Tuohon aikaan Walesburg oli vielä yhden hevosen ja yhden kadun kaupunki, mutta Gray pani sen kukoistamaan ”sanan voimalla”, mikä on antanut elokuvalle sen Suomessa tunnetun nimen. Ensikohtauksessa pastori astuu suoraan saluunaan valiten sen ensimmäisen saarnansa paikaksi. Juottolan väki baaritiskillä nauraa vain siihen saakka, kunnes Gray vetää revolverinsa esiin. Sen jälkeen on taas Raamatun vuoro puhua.
Tourneur johtaa filminsä avauskohtauksen ajassa zoomaavista takaumista ja etuumista taitavasti kertomuksen nykypäivään. Aika punoutuu vinjettinä eteenpäin ja kielikuvat ja konkreettisuus liittävät merkityskerroksia kätevästi yhteen. Kun kertoja sanoo, miten moni ”käsi tarttui kirkonrakennuspuuhiin”, näemme kuvassa pastorin ja tämän tulevan vaimon Harrietin käsien tarttuvan toisiinsa hieman toisessa merkityksessä selostukseen rimmaten.
Stars in My Crown juhlii yhteisöllisyyttä, joka on tehnyt kyläpahasesta sivistyksen pesän. Walesburgissa kanssaihmistä kunnioitetaan erilaisista näkemyksistä tai ihonväreistä huolimatta. Brownin kirjaa lukematta voi arvella, että kirjailija haluaa juhlia juuri tuota piirrettä isoisässään, taitoa yhdistää ihmiset toinen toistensa hyvinvoinnista huolehtivaksi yhteisöksi.
Ja millä tavalla Josiah Doziah sen tekeekään! Puolivälissä elokuvaa kaupunkiin saapuu vankkureineen ja kahden nuoren mustaihoisen kumppaninsa kanssa ”professori” Sam Houston Jones, monitoimimies. Vankkurien kyljessä lukee ”Artist – Conjurer – Hypnotist”. Professori Jonesilla on kiertävä ”medicine show”, jonka itseoikeutettuna tähtenä hän toimii. Jonesissa on ”taiteilijaa, silmänkääntäjää, hypnotisoijaa” yhdessä paketissa. Hän myös osaa nauraa itselleen, kuten tullessaan Walesburgin ensi-iltaansa lavalle pukeutuneena riikinkukkomaisesti kuin pullukampi versio Buffalo Billistä.
Professoria näyttelevä Charles Kemper tekee yhden miehen show’staan huiman stand up –esityksen. Hämmästyttävästi Kemper muistuttaa sekä ulkoisesti että hieman myös komiikassaan Benny Hilliä, myhäillen ilakoivaa brittihumoristia. Päänumeroonsa professori ottaa avustajakseen yleisön joukosta pastorin kasvattipojan, Johnin. Silmänkääntötempuin Jones taikoo esiin ihmeitä, jotka sattuvat yleensä olemaan jotain suuhunpantavaa. Professori tekee filmin keskelle loistavan soolon, joka kuitenkin tarkemmalla katsomisella osoittautuu hyvin elimelliseksi osaksi Stars in My Crownin hiottua kokonaisuutta. Näyttelijä Charles Kemperkin kuoli filmin ilmestymisen aikoihin, 49-vuotiaana, vain päivä Stars in My Crownin Yhdysvaltain ensi-illan jälkeen.
Alan Hale — joka kuoli neljä kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa! — esittää yhdessä päärooleista farmari Jed Isbelliä. Jed on tarinassa yksi pastorin seurakunnan mustista lampaista. Gray ja Isbell ovat verrattomia ystäviä, joiden eriparisuus vain korostaa syvempää henkistä yhteyttä. Josiah ja Jed nauttivat hyväntuulisesta kinastelusta, mutta kun he nostava yhdessä kaivosta vettä ja jakavat sen samasta kiposta keskenään ja pikku-Johnin kanssa, kyse on yhtäkkiä pyhästä toimituksesta arjen keskellä. (Eikä yhtään haittaa sekään, että Tourneur samalla ylevän rinnalla osoittaa käytännöllisen havainnollisesti, miten tarinas myöhempi ja keskeinen yhteisöllisyyden uhka, lavantauti, pääsee niin nopeasti leviämään kaupunkilaisten keskuuteen.)
Kaupunkiin tullessaankin pastorilla oli vielä jalassa ratsuväen housunsa. Pohjoisen ja Etelän välisen sodan konfliktin ratkeamista ja sovintopyrkimystä kuvaavat myös professori Jonesin medicine show’n mukana kulkevat nuoret mustat, jotka ensi kertaa näemme pastorin pihalla pukeutuneina sotilaspukuihin. Illan taikaesityksessä taas mustat nuorukaiset ovat ottaneet ylleen hyvin erikoislaatuista rekvisiittaa. Toinen lyö taustalla rumpua ja toinen soittaa trumpettia täydessä intiaanin asussa komeine sulkapäähineineen. Yhdistelmä on uskomattoman väkevä, eikä vastaavaan medicine show –esitykseen ole ylletty myöhemmissäkään uuswesterneissä — Arthur Pennin Pieni suuri mies (1971) mukaan lukien.
Pastori Grayn ja professori Jonesin yhtäläisyys näkyy jo näiden yhtäläisessä työ- ja esiintymisasussa. Molemmat käyttävät hattua ja pitkäliepeistä mustaa takkia. Eikä kumpikaan ota itseään vakavasti. He osaavat esittää asiansa ja myyvät kumpikin edustamansa ”tuotteen” ihmisille niin taitavasti, että kyseessä on tarjous, josta ei edes huomata kieltäytyä.
Yhteinen tapa katsella maailmaa näkyy jo ensikohtaamisella tapahtuvassa kaupanteossa ja tinkimisessä. Professori tarjoaa Graylle mahdollisuutta saada kymmenys illan tuloista kirkolle, mikäli pastori perheineen suvaitsee tulla katsomaan hänen esitystään. Professori tunnistaa mielipidejohtajan: jos pastori tulee paikalle, niin muutkin kaupunkilaiset tulevat. Pastori on yhtä ovela. Hän kieltäytyy tarjouksesta, mutta vain näennäisesti. ”En voi suostua tarjoukseenne, mutta jos ensi sunnuntaina satutte tulemaan kirkkooni ja päätätte tehdä lahjoituksen kolehtiimme, niin sehän on täysin teidän asianne. Ja jos minä taas päätän illalla tulla katsomaan teidän esitystänne, se on minun asiani.” Molemmat komeljanttarit saavat mitä haluavat sulassa yhteisymmärryksessä.
Ohjaajana Tourneur oli ”värisokea” Hän käytti tummapintaisia näyttelijöitä arvokkaissa rooleissa jo varhaisissa filmeissään. Stars in My Crownin pääkonflikti onkin tarinalle keskeisen lavantaudin tavoin paniikinomaisesti leviävä rasismi. Tosin pastori Grayn ja pikku-Johnin mustan ystävän, Uncle Famousin vainon varsinaisena (tai näennäisenä) syynä on sekatavarakauppias Lon Backettin — jolla on ”sormi joka piirakassa” – ahneus. Backet tahtoo vallata vanhuksen maapläntin oman kaivosvaltauksensa tieltä. Tätä taustaa vasten myös taikaprofessori Jonesin nuoret, inkkareiksi pukeutuvat apulaiset ovat kertomassa valkoisten epäoikeudenmukaisuuden ja ahneuden aiheuttamasta etnisestä sorrosta niin mustia kuin Amerikan alkuperäisväestöä, intiaaneja, kohtaan.
Professori Jonesin hillittömälle medicine show’lle nähdään vakavana, elokuvan sanomaa korostavana kaikuna loppukohtaus, jossa silmänkääntäjän hengellinen vastine, pastori Gray esittää oman, ei yhtään vähemmän artistisen ja hypnotisoivan esityksensä tarkoituksenaan pelastaa Uncle Famous roskajoukon mielivallalta. Keinonsa pastori valitsee niin viisaasti, että hän vanhuksen pelastaessaan tulee pelastaneeksi myös tämän vihollisen omalta itseltään, rikoksen teiltä takaisin yhteisön täysivaltaisiksi ja kunniallisiksi jäseniksi.
Niin kuin professori taikoi linnun tyhjästä, myös pastori ratkaisee Uncle Famousin kohtalon nyhjäisemällä tyhjästä – silmänkääntötempulla huppupäisten, soihtuja ja hirttoköyttä heiluttelevien miesten edessä. Elokuvassa nähdään kolme erilaista tiedotusta paperilappusilla. Ensimmäinen on pastorin kirkon ovessa, kun tämä joutuu ainoan kerran sulkemaan palveluspaikan lavantautiepidemian vuoksi. Toisen huppupäiset rosvot – Ku Klux Klanin elokuvallinen vastine ”night riders” — kiinnittävät Uncle Famousin rintaan viimeisenä uhkauksena. Kolmas paperi on tyhjä, mutta pastorin kädessä siitä muodostuu kuulijakunnan silmissä mitä painavin todistuskappale.
John näkee Famousin mökin kynnykseltä, että paperi on tyhjä, mutta Gray on lukevinaan siitä Famousin viimeisen tahdon ja testamentin. Koska rosvojoukko on lähtenyt liikkeelle saadakseen vanhuksen myymään maansa, he ovat luonnollisesti kiinnostuneita tietämään, kenelle Famous on omaisuutensa testamentannut. Olemme elokuvan alussa kuulleet, että Uncle Famous on opettanut kaupungin jokaisen pikkupojan onkimaan ja metsästämään, joten antelias testamentti huomioi täsmällisesti jokaisen nyt entistä opettajaansa roikottavan aikuiseksi venähtäneen huppupään.
Pastorin ratkaisu on jo kerronnallisesti nerokas – varsinkin suhteessa professorin esitykseen – mutta Tourneurin käsittelyssä jakso on päätähuimaava. Yhteisöllisyyden ylistyksenä Stars in My Crown on sukua toiselle yhtä täydelliselle amerikkalaiselle pikkukaupunkikuvaukselle, jouluelokuvalle Ihmeellinen on elämä (Frank Capra, 1946). Molemmat ovat sydämellisiä, toiveikkaita ja aurinkoisia. Ja molemmat syöksyvät yhtä syvälle ihmissielun synkkyyteen mustan elokuvan tinkimättömimmällä hehkulla.
Vihreätukkaisessa pojassa (1948) valloittanut lapsinäyttelijä Dean Stockwell onnistuu taas erinomaisesti pikku-Johnina. Stockwellilta ei vaadita roolissa aivan samaa ääripäihin venymistä ja soolosuorituksia kuten (myös liian vähälle huomiolle jääneessä) Joseph Loseyn klassikossa. Ihailla sen sijaan täytyy Tourneurin taitoa saada useampikin lapsi uskomattoman hienon ensemblensä täysivaltaiseksi jäseneksi. Johnin yhteispeli niin McCrean, Harriet-tätiä näyttelevän Ellen Drewn kuin Juano Hernandezin Uncle Famous –hahmon kanssa on hienovaraista ja pysyy erossa helposta sentimentaalisuudesta.
Koska John on aikuiskertoja, hän voi olla paikalla todistajana useimmissa kohtauksissa. Avainjaksoissa professori Jonesin medicine show’ssa ja lopun testamentinluvussa Famousin tilalla Johnin hahmo palvelee kohtausten toisistaan ottamaa kaikuvaikutelmaa. Uncle Famousin tilalle kasvatti-isäänsä yössä seurannutta Johnia järkyttää pihalla syntyvä lynkkausmieliala. Rohkeasti poika kuitenkin astuu esiin, vaikka jääkin nyyhkyttämään vanhuksen mökin kynnykselle. Pastori rauhoittaa poikaa taputtamalla Johnin päätä. Aiemmassa kohtauksessa poika lyyhistyi professorin esityskorokkeen portaiden alle lavantaudin ensioireissa. Pastori nosti hänet sieltä käsivarsilleen.
Vaikka Stars in My Crown asettuukin ehdoitta pastorin kannalle, se rinnastaa uskon mielenkiintoisesti Harrisin edustamaan tieteeseen ja Jonesin konstailuun. Jonkinlaiseksi mystikoksi oletettu Tourneur tavoittaa ohjauksessaan synteesin kehittämällä artistisuuden ja osaavan tekniikan kautta katsojalle vaikutelman ihmeestä ja uskon voimasta. Puhutaanhan elokuvaan uppoutumisesta amerikkalaisittain ”epäuskon pidättelynä” – suspension of disbelief.
Elokuvan musiikkina kuullaan pääasiassa elokuvan nimen mukaisesti vanhan virren Stars in My Crown muunnelmia – useimmiten seurakunnan yhdessä laulamina, mutta myös orkesteroituina milloin hautajaissaattomaisiksi, milloin voitonriemuisiksi versioiksi. Raamatullisuutta, siis Sanan mukaisuutta, elokuvassa on tavassa, millä pastori tarinassa kutsuu kirkossa käymätöntä Jed Isbelliä jumalanpalvelukseen kolmeen eri kertaan.
Farmari Isbell on professori Jonesin tavoin pastori Grayn vastine toiselta elämänalueelta. Jed Isbellin ja pastorin tiukka yhteys selittyy jo sisällissodan kokemuksilla, mutta myös sillä kokonaisvaltaisella kunnollisuudella ja rehtiydellä, jolla kumpikin omalla tavallaan ottaa vastuuta yhteisöstään, Josiah seurakunnastaan ja Jed naapureistaan. Pastorin ohella farmari on vahvin syrjityn Uncle Famousin puoltaja ahnetta kauppiasta ja hänen Ku Klux Klania muistuttavaa ”Knightriders”-rosvojoukkiotaan vastaan. Aluksi ateistilta vaikuttava, uskonnosta perustamaton ja kirkossa käymätön Jed Isbell osoittautuu käytännön kristityksi: hän antaa auliisti omastaan, kun Famousin tila on poltettu ja hävitetty. Jed myös kohtelee perhettään silmiinpistävästi samalla arvostavalla, kiusoittelevalla rakkaudella kuin pastori omaansa: molemmat paukauttavat tilaisuuden tullen poikiaan reippaasti pyllylle.
Tourneur välittää värisokeutensa myös yleisölle esitellessään ensimmäistä kertaa farmari Isbellin. Pastorin tullessa kylään, Isbell tekee sepäntöitä kuvan etualalla tallissa. Isäntä on niin rakennuksen ja paahdepäivän varjossa, että katsoja hetken luulee kyseessä olevan mustan näyttelijän ja henkilöhahmon, farmarin puolesta ruumiillista työtä tekevän palkollisen. Hienovarainen viite – ihmisten tasa-arvo ja veljeys — selittyy myöhemmin, kun farmari Jed asettuu pastorin tavoin Uncle Famousin puolelle omaisuusriidoissa.
Vaivihkaa, mitään korostelematta, Tourneur onnistuu pohjustamaan rotusortoa viitteellisesti mutta väkevästi käsittelevän elokuvansa tärkeimmät poliittiset teemat. Rasisminvastaisuus – elokuvantekoaikaan rohkea aihe suuren yleisön elokuvalle — ei missään vaiheessa peity näennäisen jännitysjuonen, nuorten rakkaustarinan sen enempää kuin ihanteellisen perhe- ja kehityskertomuksen positiivisen americanan alle. Tourneurin erikoislaatuinen elokuva on western-genren poikkeama monessakin mielessä.
Uskonnolliset teemat voisivat runsaudessaan tuntua jo tuputtamiselta, mutta tämän Stars in My Crown välttää subtiililla käsittelytavallaan. Vain kerran vuoropuhelu särähtää. Pastori toteaa Isbellille, että tällä on selvästi Luoja puolellaan. Jed toteaa naama pokerina, ettei ole nähnyt tilalla ”ylimääräisiä käsipareja”. Hän vielä kysyy pastorilta, mitä hän uskolla tekee, kun muutenkin pärjää. ”Pärjäähän sitä ilman silmiäkin, vaikkei näe”, Gray vastaa melko väkinäisesti. Farmarin ja hänen poikansa ihmettelevät ilmeet tuntuvat myötäilevän myös katsojan mielipidettä kornista vertauksesta.
Tourneurin tyylitaju kuitenkin ylittää pienet karikot. Tapa yhdistää tähän erikoislaatuisiin pasifismi-westerniin jännitysmomentteja ja film noiria Ku Klux Klanin rotukiihkoilua muistuttavissa yökohtauksissa on mestarillinen. Hupuilla henkilöllisyytensä peittäneet roistot tuovat mieleen Tourneurin Leopardimiehen mystisen kulkueen huppupäät. Tuon elokuvan pimeä uhka voittaakin Stars in My Crownissa hetkittäin alaa, kun Uncle Famousin koti ja henki ovat vaarassa.
Tourneurin ja kuvaaja Schoenbaumin yhteispeli kantaa komeaa hedelmää yöllisessä hyökkäyksessä, kun Famousin avatessa mökkinsä oven kamera kulkee sen raameista ulos ja tarkentuu palavaan puuhun, joka paljastuu ristiksi. Ristikuva vaihtaa ajan seuraavaan aamuun pastorin pihalle. Keskustelun taustalla nousee kuitenkin savu – Johnin ja Harrietin polttaessa pihan lehtiä – kuin jälkikuvana yöllisestä painajaisesta.
Aiemmin silmää miellyttäviä asetelmia on syntynyt vaikkapa pikku-Johnin ja Uncle Famousin olkapäälle nojaavista ongista. Mise-en-scene merkitsee Tourneurilla jotain yksinkertaisen luontevaa ja kaunista sijoittumista otoksiin. Pastori siirtyy huoneesta toiseen astumalla kumartuneen Johnin yli. Myöhemmin poika itse sukkuloi puun juurelle onkimaan istuneen Famousin polvien välistä ja yli. Näinkin pienillä siirtymisen tavoilla on merkitystä sille, miten rikkaana aistimme päällisin pienimuotoiselta näyttävän elokuvan.
Erikoisilla esineillä on oma viehätyksensä Tourneurilla. Voimme olettaa walesburgilaisten edistyksellisempien kansalaisten tuona aikana hankkineen kotiinsa trendikkäimmät apuvälineet. Stars in My Crown esittelee Grayn kotona elegantin pöytätuulettimen – joka samalla ajaa myös kärpäset pois kakun päältä – sekä omenakuorimalaitteen. Mutta kuinka monessa muussa westernissä katsojan huomiota on kiinnitetty tällaisiin? Vastaavasti kiinnostumme Johnin sairasvuoteen viereen tuodusta itsestään liikkuvasta puulelusta, jossa nukke sahaa tukkia. (Tourneur huolehtii myös siitä, ettei katseenvangitsija ole huoneen ainoa lelu: pojan seinällä roikkuu tasapainottavasti myös perinteinen jousipyssy.)
Lavantauti on koettelemus, joka erottaa hetkeksi Walesburgin asukkaat toisistaan ja pastorin laumastaan. Vastakkainasettelu kärjistyy pastori Grayn ja nuoren tohtori Harrisin kiistelyssä uskonnosta ja tieteestä. Dan Harris (roolissa vuonna 2010 kuollut James Mitchell) on valmistunut isänsä tavoin lääkäriksi ja saapunut kaupunkiin hoitaakseen vanhempaa Harrisia. Kun lavantauti puhkeaa, Harris junior joutuu astumaan isän suuriin saappaisiin. Ongelmana ei ole tieto eikä osaaminen, vaan ihmistuntemuksen puute. Kun pastori hoitaa sanan voimalla ihmisiä, Harris parantaa vain sairauksia. Walesburgilaiset eivät hevin lämpene muualta tuotetuille metodeille.
Tohtori Harris, jolla isänsä mukaan on ”paljon oppia, vähän ymmärrystä”, ei näe pastorin erikoislaatua ja ratkaisevaa eroa tämän sukulaishahmoon professori Jonesiin nähden. Harris pitää Grayn sanomaa ja jumalanpalvelusta samanlaisena taikauskona ja silmänkääntämisenä kuin komeljanttarin show. Kun Jonesin ihmeet ovat taidokasta viihdettä ja hienoa hupia, Grayssä sana tulee kuin tuleekin lihaksi. Ainakin walesburgilaisille pastori on Sanansa mittainen mies. Josiah Doziah omistautuu asialleen ja seurakunnalleen tavalla, jonka Harris ulkopuolisena, koko ajan poislähtöä tekevänä, oppii vasta vähitellen.
Harris on ärsyyntynyt, kun sairastuneet kutsuvat paikalle lääkärin lisäksi aina myös papin. Lopulta, lavantautiepidemian niittäessä kuolemaa, Harris kieltää Graytä tulemasta surutaloihin. Hän jopa syyttää pastoria siitä, että tämän on täytynyt levittää sairaus koululaisiin ja muihin, koska John oli ensimmäinen, johon tauti tarttui. Tätä logiikkaa pastorinkin on vaikea kumota ja ensimmäistä kertaa iskeekin epäilys. Jospa hänen pyrkimyksensä yhteisöllisyyteen onkin saanut aikaan tämän pahan? Gray sulkee kirkon, jottei tauti enää leviäisi, ja vetäytyy kotiinsa.
Kun Harrisin rakastettu, koulun opettajatar Faith Samuels (Amanda Blake) sairastuu vakavasti, eivätkä lääkkeet auta, tohtori taipuu vihdoin kutsumaan pastorin paikalle. Harrisin astuessa sairasvuoteen vierestä käytävään, talon kello lyö samalla tavalla kuin tohtorin ja opettajattaren sopiessa ensitreffeistä. Soinnit voi kuvitella joko enteeksi suhteelle mahdollisesti koittavasta lopusta, tai merkiksi siitä, että jotain aivan muuta ratkaisevaa on tapahtumassa.
Aiemmin olemme nähneet, miten nuoren tohtorin opit eivät liian teoreettisessa järkevyydessään tahdo tepsiä. Hän oletti, että ongenkoukun saisi koulupojan säärestä kätevästi irti ilman itkua ja kipua, kun vain näyttäisi ensin havainnollisesti, mitä aikoo tehdä. (Näinhän toimitaan nykyisinkin.) Opettajattaren hattuneulan ja omenan avulla hän näyttää pojalle, miten helppoa koukun irrottaminen on hohtimilla katkaisemalla. Mutta pojan itku ja huuto vain kasvavat hohtimien näkemisestä. Ratkaisun tuo muuhun kuin järkeen ja näköaistiin vetoaminen. Potilaan ajatukset saadaan pois operaatiosta laulamalla ja arvuuttelemalla – ja leikkaus onnistuu! Ei voi olla miettimättä, eikö Tourneur tässä rinnasta tohtorin keksimää metodia pastorin sinänsä epärationaalisilta vaikuttaviin sielunhoidollisiin ja sitä kautta ruumistakin eheyttäviin rituaaleihin.
Jacques Tourneur järjestää Faith (Usko!) Samuelsin makuuhuoneessa ihmeen, joka hollywoodilaisena hengellisyyden ilmentymänä vetää vertoja niille, joita nähdään eurooppalaisten mestarien Dreyerin, Bressonin tai Tarkovskin elokuvissa. Vuoteen ääreen polvistunut pastori taipuuu rukoukseen. Välillä kokokuva huoneesta vaihtuu lähikuvaan McCreasta silmät suljettuina. Seuraava näkymä on huoneen eri kulmasta, nyt pastorin sivulta. Charles Schoenbaumin kuvauksen visuaalisuus saavuttaa kolmiulotteisen tehon. Kuvan vasemmassa kulmassa verho värähtää, kun toiselta puolelta huonetta olevasta ikkunasta käy veto. Tuulahdus heilauttaa paitsi vastakkaisten ikkunoiden verhoja, myös kuvan keskellä, vuoteen päädyssä olevaa liinaa. Kauniiseen syvyysvaikutelmaan liittyy myös tuulen henkäyksestä syntyvä assosiaatio henkeen. Pastorin vielä rukoillessa näemme Faithin pään liikahtavan ja kääntyvän, käden tarttuvan Grayn käteen. Valo naisen tyynyllä säestää herkänvoimakkaan hymyn valoisuutta. Musiikki voimistuu äärimmilleen, kun pastori Gray päästää tohtori Harrisin todistamaan ihmettä tapahtuneeksi.