Sak­sa­lai­sen Cor­ne­lia Fun­ken suo­men­ne­tuis­ta fan­ta­sia­ro­maa­neis­ta on Ros­vo­ruh­ti­nas jo aiem­min teh­ty mu­ka­vak­si elo­ku­vak­si. Nyt on vuo­ros­sa kir­jai­li­jan it­sensä tuot­ta­ma Mus­te­sydän sa­man­ni­mi­sen tri­lo­gian en­simmäi­sestä kir­jas­ta. Fil­meistä pää­tel­len vuon­na 1958 syn­ty­neen ja ny­kyi­sin Yh­dys­val­lois­sa asu­van Fun­ken seik­kai­lut ovat Sor­mus­ten ta­run, Nar­nian ja Har­ry Pot­te­rin ke­vyt­ver­sioi­ta. (E­lo­ku­van on ku­van­nut Har­ry Pot­te­ria­kin vi­sua­li­soi­nut Ro­ger Pratt. Lop­pu­koh­tauk­sen tais­te­lu­mels­keessä He­len Mir­ren, tai to­dennäköi­sem­min hä­nen stunt ma­nin­sa, rat­sas­taa pai­kal­le val­koi­sen yk­si­sar­vi­sen selässä, kuin muis­tu­ma­na kir­jai­li­ja Fun­ken ihai­le­man Tol­kie­nin Gan­dal­fis­ta.)

Vä­rikkäi­den hen­kilöi­den ja vilk­kaas­ti liik­ku­van juo­nen an­sios­ta nii­den pa­ris­sa viih­ty­nevät eten­kin var­hais­nuo­ret.

Meg­gie-tytön isä Mor­ti­mer osaa lu­kea sa­tu­ja niin hy­vin, että hah­mot nou­se­vat kir­jo­jen si­vuil­ta len­toon ihan kir­jai­mel­li­ses­ti. Luet­tuaan ää­neen ro­maa­nia Mus­te­sydän, Mor­ti­mer herät­ti va­hin­gos­sa hen­kiin pa­han Cap­ri­cor­nin ja hä­nen kä­ty­rinsä. Vielä suu­rem­man mur­heen isä ja tytär koh­ta­si­vat, kun per­heen äi­ti Re­sa ka­to­si kir­jan sisään to­del­li­suu­den ja fan­ta­sia­maail­man vä­lillä val­lit­se­van ta­sa­pai­non lain vuok­si.

Vuo­sien ku­lut­tua Meg­gie ja Mo (e­li Mor­ti­mer) et­sivät yhä van­ho­jen kir­jo­jen kau­pois­ta oi­keaa opus­ta ja kei­noa, jol­la ”­lu­kea” Re­sa ta­kai­sin elä­vien pa­riin. Eräällä reis­sul­la Mus­te­sydän-kir­jan hen­kilö To­mu­sor­mi, epä­var­ma mut­ta tar­vit­taes­sa neu­vo­kas an­ti­san­ka­ri, tu­lee va­roit­ta­maan isää ja tytärtä. Cap­ri­corn on kan­noil­la saa­dak­seen Mag­gien ja Mon lu­ke­maan kir­jois­ta ulos yhä uu­sia kon­nia ja sa­du­no­mai­sia aar­tei­ta.

Ta­ri­na­na Mus­te­sydän ko­ros­taa kir­jo­jen mer­ki­tystä ja luo niil­le oman sa­lai­sen elämän. Elo­ku­vas­sa vi­li­see teos­ten kan­sia ja selkä­myk­siä sekä ir­ral­li­sia ri­vejä ää­neen luet­tui­na. Viit­tauk­sia ja kir­jal­li­sen sisä­pii­rin vit­sejä riittää lu­ku­hir­mu­jen ilok­si.

O­sal­le run­saas­ta hen­kilö­kaar­tis­ta käy ku­ten Meg­gien isotä­din kar­ta­non kir­joil­le. Ne lentävät ympä­riinsä aset­tu­mat­ta pai­koil­leen edes sik­si ai­kaa, että sisällöstä eh­ti­si kiin­nos­tua tai saa­da selvää.

Tyyp­pejä on yk­sin­ker­tai­ses­ti lii­kaa. Tu­han­nen ja yh­den yön ta­ruis­ta ka­ran­nut Fa­rid (Ra­fi Gav­ron) jää pelkäk­si apu­po­jak­si, mut­ta ehkä hä­nen roo­lin­sa kas­vaa tri­lo­gian jat­ko-o­sis­sa. Sa­ma vi­ka on kon­nien­kin puo­lel­la. Ai­noas­taan An­dy ”­Gol­lum” Ser­ki­sin esittämällä Cap­ri­cor­nil­la on kun­nol­la val­ko­kan­ga­sai­kaa, mut­ta iki­muis­tois­ta pa­his­ta hä­nestä ei eh­di muo­dos­tua.

Fun­ken ideat lu­ke­mi­sen ja kir­joi­tuk­sen ih­meel­li­sestä muu­tos­voi­mas­ta ovat toi­mi­via, mut­ta ko­ke­ma­ton oh­jaa­ja Iain Soft­ley ei saa nii­hin sel­lais­ta myötä­syn­tyistä va­kuut­ta­vuut­ta, että ne yk­sin kan­tai­si­vat elo­ku­vaa. On­ko pelät­ty kat­so­ja­kun­nan ly­hyttä pin­naa, kun ai­heet jäävät ai­hel­mik­si ja ne ohi­te­taan kuin pi­ka­kir­joi­tuk­sel­la?

Pal­jon jää näyt­te­lijöi­den, vi­suaa­li­suu­den ja vauh­din va­raan. Meg­gien (E­li­za Ben­nett) per­soo­naan oli­si voi­nut luot­taa enemmän­kin. Bren­dan Fra­ser jää vä­rittömäk­si isän roo­lis­sa. Al­ku-u­ral­laan miel­lyttä­nyt ja ris­kejä­kin ot­ta­nut Fra­ser tun­tuu ny­kyi­sin tyy­tyvän kaa­va­mais­ten sar­jae­lo­ku­vien san­ka­rik­si. Eikä ole lois­ta­van He­len Mir­re­nin vi­ka, että hä­nen tä­ti­hah­mon­sa on höpsö tou­hot­ta­ja.

To­mu­sor­mi on ta­ri­nan to­del­li­nen mag­neet­ti. Hie­no­ja roo­le­ja te­kevä Paul Bet­ta­ny on­nis­tuu taas luo­maan mo­ni­ker­rok­si­sen hen­kilön. Mies on tu­len­nie­lijä, jo­ka kai­paa kir­jan si­vuil­le jää­nyttä per­hettään. Uh­kaa­vien ja vä­liin pel­ku­ri­mais­ten piir­tei­den vuok­si To­mu­sor­mea epäillään Cap­ri­cor­nin käs­kyläi­sek­si, mut­ta mat­kan var­rel­la luon­tei­kas tu­li­mies voit­taa it­sensä saa­tuaan ympä­ristönsä ja eri­tyi­ses­ti Fa­ri­din luot­ta­muk­sen. Ro­ger Prat­tin otok­sis­sa To­mu­sor­mes­ta ja hä­nen näätä­seu­ra­lai­ses­taan Gwi­nistä on suu­ren fan­ta­sia­seik­kai­lun ver­ra­ton­ta hoh­toa. (HB)