Å­ke Lind­ma­nin jout­sen­lau­lun pi­ti kuu­lua jo li­ki kym­me­nen vuot­ta sit­ten La­pin kul­lan ki­mal­luk­sen myötä, mut­ta on­nek­si hän jak­soi vielä pon­nis­ta kak­si eri­no­mais­ta so­tae­lo­ku­vaa. Fra­mon främstä lin­jen (2004) ku­va­si an­siok­kaas­ti ruot­sin­kie­listä Jr 61:s­ta. Myös Ta­li Ihan­ta­la 1944 si­vuaa sa­mo­ja si­vu­ja maan his­to­rias­sa, luul­ta­vas­ti niitä kaik­kein tär­keim­piä.

Lind­man oh­jaa nöyräs­ti epi­do­sie­lo­ku­vaa, mikä pa­nee kat­so­jan ap­ri­koi­maan, missä on elo­ku­van tar­koi­tus ja tee­ma. Mut­ta pik­ku hil­jaa au­tent­ti­nen ja san­ka­ri­te­ko­ja kaih­ta­ma­ton tyy­li al­kaa pur­ra. Lind­man to­teut­taa 1970-lu­vun spek­taak­ke­li­mais­ten so­tae­lo­ku­vien ta­paa ja lyö rin­ta­mil­le ly­hyissä koh­tauk­sis­sa poik­keuk­sel­li­sen tun­ne­tun näyt­te­lijä­jou­kon. Kun esi­ku­vis­sa tämä me­ni lä­pi­juok­suk­si, Lind­man on­nis­tuu luo­maan kol­laa­siin eri­lai­sia suo­ma­lai­sia mies­hah­mo­ja. Yhtään nais­ta­han ei tässä elo­ku­vas­sa nähdä.

So­tae­lo­ku­vien seu­raa­mi­nen ei usein­kaan ole loo­gis­ta. Nyt ta­pah­tu­mia pys­tyy hah­mot­ta­maan vai­vat­to­mas­ti, kun dra­ma­tur­giaa tue­taan teks­tein, kar­toin ja al­ku­peräi­sin ar­kis­to­fil­mein. Tämä ta­pa voi­si hel­pos­ti epäon­nis­tua, mut­ta nyt seu­rauk­se­na on se, että kat­so­ja al­kaa ymmärtää, mistä Ta­li-I­han­ta­las­sa oi­kein oli ky­se.

Jos tämä voi­man­koi­tos oli­si epäon­nis­tu­nut, Suo­mi oli­si it­senäis­ty­nyt to­del­la vas­ta Vi­ron va­na­ve­dessä. Tais­te­lu­tah­to oli tär­kein, mut­ta yk­sin ei pärjää ku­kaan: on­ne­kas koo­din­pur­ku ja nat­sien lah­joit­ta­ma il­ma-a­pu rat­kai­si­vat lo­put. Sta­lin ha­lu­si lo­pet­taa vai­val­loi­sen poh­joi­sen rin­ta­man rau­han­so­pi­muk­sel­la, kos­ka Ber­lii­niin­kin oli kii­re.

E­ri­tyis­mai­nin­ta kuu­luu tai­dok­kaal­le pans­sa­ri­so­dan ku­vauk­sel­le. So­ta­kir­jal­li­suu­den ystä­viä sykäh­dyttä­nee Rei­no Lehväs­lai­hon ede­sot­ta­mus­ten ku­vaus jän­nittävässä pans­sa­ri­tais­te­lus­sa.