Sou­lin ku­nin­gat­ta­ren, Aret­ha Frank­li­nin (Jen­ni­fer Hud­son), ta­ri­nan fil­ma­ti­soin­ti on pie­tee­tillä pu­not­tu mat­ka lä­pi vuo­sien. Lap­suu­vuo­sis­ta 1940-lu­vun Yh­dys­val­lois­sa ai­na Ama­zing Gra­ce -li­veal­bu­miin (1972) as­ti kan­ta­va ta­ri­na on vä­kevä ja re­hevä otan­ta elämästä hit­ti­kap­pa­lei­den edellä ja nii­den ta­ka­na.

It­se omat lau­lu­koh­tauk­sen­sa te­kevä Jen­ni­fer Hud­son vetäää pääo­sas­sa us­kot­ta­van vah­van roo­lin. Roo­lia Hud­so­nil­le esit­ti alun­pe­rin kuu­lem­ma it­se Aret­ha Frank­lin, jo­ten myös tältä osin täy­tyy us­koa esi­ku­van ole­van tyy­tyväi­nen lop­pu­tu­lok­seen vaik­ka elo­ku­va val­mis­tui­kin vas­ta tämän kuo­le­man jäl­keen.

Tässä Hud­so­nin tul­kit­se­ma Aret­ha kas­vaa vai­kut­ta­vas­ti heik­ko­jen mies­ten vietävästä pik­ku­tytöstä äi­dik­si, ar­tis­tik­si ja lo­pul­ta myös it­senäi­sek­si nai­sek­si. Vain al­ko­ho­li tun­tuu vievän hä­net het­kik­si tuu­lia­jol­le, mut­ta muu­toin oman kurs­sin löy­dyt­tyä ei edes vä­ki­val­tai­sil­la sii­pei­lijöillä ole kuin pie­nen tur­bu­lens­sin ver­ran vai­ku­tus­ta koh­ta­loon.

E­le­gan­tis­ti ra­ken­net­tu ker­to­mus ei pelkää ker­toa nai­sen elämän ja uran nur­jas­ta puo­les­ta, mut­ta kä­sit­te­lee tee­mo­ja ai­kuis­mai­ses­ti ja sen­saa­tio­mai­suut­ta välttäen. Vä­lillä kup­pi mei­naa mennä nu­rin, ja me­nee­kin, mut­ta lo­pul­ta mu­siik­ki on se liek­ki, jo­hon kaik­ki ai­nek­set yh­tyvät.

E­lo­ku­van va­lit­se­ma ker­ron­ta­tyy­li leik­kaa ru­joim­mat yk­si­tyis­koh­dat no­peas­ti si­vuun, mikä on oi­kea va­lin­ta, mut­ta sa­mal­la ta­voin myös ta­ri­nan kor­keim­mat nuo­tit tun­tu­vat pai­koin jäävän ar­ki­suu­den reu­nal­le. Eri­tyi­ses­ti kirk­koon si­joit­tu­vis­sa mu­siik­ki­nu­me­rois­sa on is­kua ja eläy­ty­mistä, mut­ta sitä vas­toin Ma­di­son Squa­re Gar­de­nin ja Eu­roo­pan la­vo­jen ten­ho tun­tuu jäävän viit­tee­li­sek­si. Sa­moin draa­man tiu­kin vääntö on hil­jai­sis­sa het­kissä, joi­den kaut­ta Aret­ha muun muas­sa va­lit­see tot­tu­neen värähtämättä pie­nemmän konf­lik­tin tien le­vy-yh­tiön ja vä­ki­val­tai­sen mie­hen vä­listä, pa­laa lap­suu­den ko­tiin mus­tan silmän ke­ra, tai luo hit­ti­kap­pa­let­ta kes­kellä yötä si­sar­ten­sa kans­sa. Ar­ki tun­tuu ar­ki­sel­ta ja me­nes­tys sen va­los­sa us­kot­ta­val­ta, mut­ta ta­pah­tu­mien dy­na­miik­ka jää sa­mal­la lei­ka­tuk­si.