A­ku Lou­hi­mie­hen syn­keissä ta­ri­nois­sa on ol­lut se ikävä puo­li, et­tei mus­tas­sa saa­ti har­maas­sa ole eri sä­vyjä. Käs­kyn (tai kan­nen mu­kaan käs­ky.) pa­ras puo­li on se, että kat­so­ja al­kaa miet­tiä, on­ko mu­na en­nen ka­naa.

On­gel­ma kos­kee laa­jem­min­kin suo­ma­lais­ta elo­ku­vaa, ja pe­rin­tei­nen di­lem­ma on kään­ty­nyt nu­rin­nis­koin. En­nen meillä oli upeat näyt­te­lijät ja sur­keat tuot­ta­jat. Nyt oh­jaa­jil­la al­kaa ol­la suu­rem­pi val­ta, mut­ta ny­kynäyt­te­lijöistä ei ole as­tu­maan edeltä­jiensä saap­pai­siin.

Käs­ky käy tästä kuin ark­kie­si­merk­kinä. Sa­mu­li Vau­ra­mo on on­nis­tu­nut te­kemään si­vuo­sis­taan omia to­ti­sia hen­kilö­hah­mo­jaan, mut­ta pääo­saan ei täl­lai­nen skaa­la yllä. Sa­ma ko­kee pu­na­van­kia näyt­te­levään Pih­la Vii­ta­laan, jon­ka voi­si vei­ka­ta Lee­na Lan­de­rin ro­maa­nia lu­ke­mat­ta­kin ole­van mo­ni­syi­nen hah­mo. Nuo­ren näyt­te­lijättä­ren ko­ke­mis­ta vas­tuis­ta ei jää elo­ku­van näh­tyäänkään mie­leen muu­ta kuin tämän leh­ti­kom­ment­ti, kuin­ka alapää pi­ti jättää aja­mat­ta ajan­ku­van ta­kia.

Käs­ky on kui­ten­kin saa­nut ai­ka hy­viä ar­vioi­ta, minkä to­dis­taa täh­ti­ri­vien täyttämä etu­kan­si. Ko­ti­kenttäe­tua lie­nee an­net­tu, mut­ta ai­van pe­rus­te­le­ma­ton­ta se ei ole. Elo­ku­van pe­las­taa kuin pa­ra­dok­saa­li­ses­ti Ee­ro Ahon roo­li tuo­ma­ri Emil Hal­len­ber­gi­na. Jo­pa siinä mää­rin, että se nou­see kaik­kien ai­ko­jen suo­ri­tus­ten jouk­koon so­dan lu­his­tut­ta­mien ih­mis­ten jou­kos­sa. Ru­noi­li­jas­ta on tul­lut pyö­ve­li.

Ta­val­laan Käs­ky on kuin suo­ma­lai­nen Yön ri­ta­ri. Yk­si si­vu­hah­mo te­kee ko­ko elo­ku­van.

Hah­mos­ta voi luo­da omia mie­li­ku­via. Mi­nun sil­missä­ni hän pei­lau­tuu hy­vin vii­me­vuo­sien kult­tuu­ri­kes­kus­te­luun Carl Gus­taf Emil (!) Man­ner­hei­min to­del­li­ses­ta su­ku­puo­li­ses­ta iden­ti­tee­tistä. Jo Ahon ha­bi­tus näyttää sen ver­ran mars­kil­ta, että Ren­ny Har­li­nin oli­si pitä­nyt pal­ka­ta su­ve­ree­ni Aho omaan suu­re­lo­ku­vaan­sa. Har­lin to­sin tus­kin kut­sui­si kan­sa­lais­so­taa Lou­hi­mie­hen ta­paan oi­keal­la ni­mellä, sisäl­lis­so­ta­na. Vielä elää se hen­ki, jos­ta he­ti perään sain tun­tu­man, kun Jaak­ko Laak­so muis­te­li lap­suut­taan He­sa­ris­sa: "Mo­lem­pien van­hem­pie­ni isät pa­ni Man­ner­heim li­hoik­si".

Oi­keu­tet­tu­ja tun­tei­ta, vaik­ka Man­ner­hei­mis­ta on kuul­tu vähän ta­sa­puo­li­sia ja neut­raa­le­ja ar­vioi­ta. Jos on op­pi­nut kei­sa­rin Venäjän työ­ta­vat, ei vas­tus­ta­jan hen­ki ole ko­pee­kan­kaan ar­voi­nen. Mut­ta miestä pitää ar­vioi­da ko­ko elämän­kaa­ren poh­jal­ta. Man­ner­hei­min kau­konäköi­syys sak­sa­lais­ten pii­rittäessä Le­ning­ra­dia luul­ta­vas­ti pe­las­ti ko­ko maan. Siitä­kin voi­si jo­ku tehdä elo­ku­van.