S­te­ven Sea­gal on oi­keas­ti lois­ta­va toi­min­tanäyt­te­lijä, jo­ka ylittää ole­mat­to­mat odo­tuk­set jo­ka ker­ta. Tässä hän on per­heensä me­nettävänä dir­ty­har­rynä ehkäpä mo­ni­puo­li­sim­mil­laan, vaik­ka juo­ni sinällään on­kin kos­ton pe­rus­kaa­vas­ta.

Uu­sia kas­vo­ja hä­nestä ei to­sin nähdä — koo­mas­ta, pe­ti­puu­his­ta ja ru­si­koin­nis­ta sel­vitään kai­kis­ta edel­leen­kin tu­tul­la hyl­keen il­meellä — sen si­jaan muu­ta­ma vit­si on yllättäen aa­vis­tuk­sen ai­nai­sia let­kau­tuk­sia hie­no­va­rai­sem­pi. Eri­tyi­ses­ti lo­pun pii­ri­leik­ki kar­ta­nos­sa on kai­kes­sa it­se­var­muu­des­saan jo sel­lai­nen kum­ma­jai­nen, et­tei sitä voi ot­taa va­ka­vis­saan.