”Minä olen oman kohtaloni mestari, sieluni kapteeni”, kirjoitti jalkapuoli William Henley, joka paremmin kuin runoistaan tunnetaan Aarresaari-klassikon merirosvo Long John Silverin esikuvana.
”Minä olen oman kohtaloni mestari, sieluni kapteeni”, kirjoitti jalkapuoli William Henley, joka paremmin kuin runoistaan tunnetaan Aarresaari-klassikon merirosvo Long John Silverin esikuvana. Henleyn runo Invictus herää henkiin Clint Eastwoodin elokuvassa Etelä-Afrikan presidentistä. Nuo säkeet pitivät Nelson Mandelan hengissä tämän kärsiessä 27 vuoden vankilatuomiotaan ”sabotaasista ja salaliitosta” syytettynä apartheidin, rotuerottelun, aikaisessa kotimaassaan. CIA:n antama vihje johti tulevan rauhannobelistin pidätykseen vuonna 1962. Vasta toissa vuonna Mandela poistettiin Yhdysvaltain ”terroristilistalta”.
Invictus — voittamaton keskittyy Mandelan menestyksen päiviin Nobel-palkitsemisen jälkeen, kun tämä presidenttinä pyrki liennytykseen ja sovintoon valtaan päässeiden mustien ja valkoisen kansanosan välillä. Onnistumista edesauttaa kansallisurheilu rugby, jonka World Cup Johannesburgissa 1995 kärjistyy jatkoajan jännitysnäytelmäksi isäntämaa Etelä-Afrikan Springbok-joukkueen ja Uuden Seelannin välillä.
Morgan Freeman hurmaa Mandelana sukatkin jalasta. Hänen kärsivällisyytensä, anteeksiantonsa ja sovinnon etsimisen tiensä lähentelevät pyhimysmäisyyttä. Näyttelijän luonteva arvokkuus ja lämmin huumori estävät silti suurmieskuvan vajoamasta palvonnaksi ja patsasteluksi. Kansanomaisen sporttinen aihekin auttaa. Lippalakissa ja kultavihreässä pelipaidassa pressankin virallisuus karisee.
Matt Damon esittää rugbyjoukkueen kapteenia Francois Pienaaria. Urheilijan vanhoillisen perhetaustan sekä uudistuneen presidentinkanslian mustien ja valkoisten virkamiesten ristivedon kautta Invictus pääsee tutkailemaan esimerkkiotantana ja pienoiskoossa niitä jännitteitä ja vanhoja epäluuloja, joiden purkaminen ja hautaaminen olivat Mandelan virkakauden suurimpia haasteita ja parhaimpia onnistumisia.
Vaikka Pienaar vierailee Mandelan vankilasaarella Robben Islandilla, Invictus ei tarinana nosta esiin mustien kokemia vääryyksiä. Eastwood luottaa positiivisuuden ja yhtenäisyyden voimaan tulevaisuuden rakentamisessa. Filmin myönteisyys on tarttuvaa, kun maailman muuttaminen ajatuksen voimalla osoitetaan mahdolliseksi.
Elokuvassa ristiriidat liudentuvat taustalle ja dramatiikkaa joudutaan synnyttämään väkisin. Kun todellista vaaraa ei ole ja historialliset tosiasiat tiedetään, uhkatekijöillä – presidentin rinnalle yhtäkkiä ajava auto tai pelikentälle suuntaava lentokone – hieman huijataan katsojaa.
Eastwoodin elokuvantekotahti hengästyttää nuoremmat. Filmien laatu on pysynyt tasaisena ja päteviä ohjauksia löytyy monessa lajityypissä. Gran Torino viimeksi näytti, että vanhan Eastwoodin karismaattiset kasvot kelpaisivat louhittaviksi Mount Rushmoren kallioon valtiomiesten rinnalle.
Amerikkalaisen elokuvan grand old manina Eastwood on saanut hiukan ansiotontakin arvonnousua. Hän on vahva osaaja, joskaan ei uudistaja. Invictuskaan ei nosta ohjaajaa mestariluokkaan. Liian pitkänä ja teemojaan toistavanakin elokuva on todistus kohta 80-vuotiaan filmintekijän kokonaisnäkemyksestä. Peliväline pysyy tiukasti hallussa. (HB)