Rau­ta­rou­va on tämän vuo­den The Queen ja Ku­nin­kaan pu­he. Ta­ri­na kes­kit­tyy Bri­tan­nian lä­hi­his­to­rian hal­lit­si­jaan ja elämään jul­ki­suu­den ta­ka­na. Eng­lan­nin en­simmäi­sen naispää­mi­nis­te­rin Mar­ga­ret Thatc­he­rin (1979-1990) val­men­net­tu pu­keu­tu­mi­nen ja pu­he­ta­pa tuo­vat ho­vie­ti­ke­tin ha­ke­mat­ta mie­leen. Me­ryl St­ree­pin ohel­la elo­ku­van pää­roo­lis­sa on po­li­tii­kan näyttämö jul­ki­suus­temp­pui­neen.

Kaup­piaan tytär Mag­gie ha­luaa pois pe­rin­tei­sestä nai­sen roo­lis­ta. Opin­not Ox­for­dis­sa ja ura Bri­tan­nian kon­ser­va­tii­vien po­li­tii­kas­sa ovat pik­ku­kau­pun­gin tytöl­le mah­dol­li­suus erot­tua. Mag­gie ei ha­lua ”­kuol­la tee­kup­pia tis­ka­tes­saan”. Ny­kyi­sin Thatc­her on 85-vuo­tias, osal­lis­tuu sil­loin tällöin juh­la­ti­lai­suuk­siin, mut­ta kär­sii muis­tin heik­ke­ne­mi­sestä.

Oh­jaa­ja Phyl­li­da Lloyd te­ki suo­si­tun Mam­ma Mia –­mu­si­kaa­lin. Elämä­ker­ta­fil­missä nä­kyy Lloy­din ko­ke­mus oop­pe­raoh­jauk­sis­ta. Rau­ta­rou­vas­sa on suur­ten ku­lis­sien teat­raa­li­suut­ta, roh­kei­ta leik­kauk­sia ajan­vir­taan ja kes­kellä po­li­tii­kan pe­lu­rin suu­ri roo­li, jos­sa Me­ryl St­reep saa liik­ku­ma­va­raa.

Poh­jois-Ir­lan­nin kär­jis­ty­nyt ti­lan­ne, IRA:n ter­ro­ri-is­kut, po­liit­tis­ten van­kien nälkä­lak­ko ja kiis­tel­ty Falk­lan­din so­ta koet­te­le­vat Thatc­he­rin suo­sio­ta. Kai­vos­la­kon tiuk­ka ku­kis­ta­mi­nen, val­tio­ny­ri­tys­ten yk­si­tyistä­mi­nen ja jo­pa kou­lu­mai­don te­ke­mi­nen mak­sul­li­sek­si, ai­heut­ta­vat pro­tes­tiaal­to­ja.

D­raa­ma kas­vaa pää­hen­kilön jou­tues­sa kii­ras­tu­leen. De­men­tian oi­reet vaih­tu­vat dii­va­nel­kei­siin, kun men­nyttä muis­te­le­va, ha­pe­roi­tu­va Thatc­her pa­laa me­nes­tyk­sekkään uran­sa hyb­ris­vai­hee­seen. Pää­mi­nis­te­ri­kau­den lo­pul­la val­ta al­koi lui­sua kä­sistä ja ai­ka­kin ajoi ohi jäykän, mo­nark­ki­mai­sen hal­lit­si­ja­tyy­pin.

”Elämä on pa­rem­paa kon­ser­va­tii­vien kans­sa” -s­lo­gan ja ko­ti­ku­toi­nen ”I­si ai­na sa­noi” –­men­ta­li­teet­ti kan­ta­vat pitkäl­le. Myö­hem­min Rau­ta­rou­van ko­vat lääk­keet al­ka­vat pur­ra omaa­kin jal­kaa. Uh­ma­kas hyökkäys Falk­lan­din so­das­sa tuo brit­ti­lai­vas­tol­le tun­tu­via mies­tap­pioi­ta. Mag­gie kir­joit­taa uh­rien omai­sil­le. ”­Minä­kin olen äi­ti, tiedän miltä heistä tun­tuu.” Ele on kau­nis, mut­ta oi­reel­li­nen. Thatc­her on an­ta­nut määräyk­sen, jo­ka joh­taa so­ti­lai­den kuo­le­maan. Hän ei voi tietää, miltä kuol­lei­den äi­deistä tun­tuu. Thatc­he­rin omat, etuoi­keu­te­tut lap­set ovat tur­vas­sa.

Rep­lii­kit ovat pal­jas­ta­via, vaik­ka on­kin pi­dettävä mie­lessä, että ky­seessä on elo­ku­van­te­kijöi­den mie­li­ku­va. Pai­koi­tel­len vai­ku­tel­ma on koo­mi­nen. Kam­pan­joi­des­saan jää­telö­kios­kil­la, Thatc­her mai­nit­see puo­li­son­sa Den­nik­sen ”­naut­ti­van, kun saa tik­kuun­sa jo­tain jäistä”. Rau­ta­rou­va saat­toi ol­la myös jää­ku­nin­ga­tar.

Me­ryl St­reep ei ole kos­kaan huo­no, mut­ta te­kee nyt elämänsä roo­lin. Edes van­hus­mas­ki ei estä aja­tus­ta pää­semästä esiin. Vaik­ka St­reep näyttää Thatc­he­rin po­ke­ri­naa­man ta­kaa ih­mi­sen, ei Rau­ta­rou­vaa voi val­ko­pe­su­na pitää. Ju­lis­tees­sa Mag­gien ku­nin­kaal­li­nen po­see­raus on mie­li­puo­li­nen. Pääl­lekäyvä kam­pan­join­ti lä­hes­tyy ka­ri­ka­tyy­riä To­del­la upee­ta -sar­jan Edi­nan mal­liin.

Ää­rioi­keis­to­lai­nen po­li­tiik­ka ja it­se­val­tai­set ot­teet hei­lut­ta­vat pää­mi­nis­te­rin is­tuin­ta. Lo­pun al­ku on hal­li­tuk­sen ko­kous, jos­sa Thatc­her ro­mah­taa pöytä­kir­ja­mer­kinnöistä. Mie­len ha­joa­mi­nen on kä­sin kos­ke­tel­ta­van traa­gis­ta. Koh­taus tuo mie­leen Ro­bert Alt­ma­nin elo­ku­van Nash­vil­le (1975), jos­sa lau­la­ja Ro­nee Blak­ley sai lau­la­jat­ta­ren roo­lis­sa her­mo­ro­mah­duk­sen li­ve­ti­lan­tees­sa bän­din ja yleisön edessä. Blak­ley an­sait­si Os­car-eh­dok­kuu­den.

Teat­raa­li­sin ryhmäa­se­tel­min ja di­gi­taa­li­sin efek­tein­kin Rau­ta­rou­vas­sa ku­va­taan Mag­gien eristäy­ty­mistä hal­li­tuk­ses­taan — ken­ties myös to­del­li­suu­des­ta. Lop­pu­puo­lel­la

oh­jaa­ja si­joit­taa Rau­ta­rou­van ba­ro­kin maa­laus­tai­teen jäykän pra­mei­siin ase­tel­miin. Kun dii­va las­keu­tuu ar­vok­kaas­ti por­tai­ta, soi taus­tal­la aa­ria jo liioi­tel­len.

Mag­gie­ta ja De­ni­siä nuo­ri­na esittä­vien Ale­xand­ra Roac­hin ja Har­ry Lloy­din ko­si­mis­koh­taus on ro­mant­ti­nen ja pal­jas­ta­va. Kuol­lee­na puo­li­so­na luot­tonäyt­te­lijä Jim Broad­bent näyttäy­tyy Mag­gien har­hois­sa. Rau­ta­rou­va on kui­ten­kin St­ree­pin show ja Broad­bent pää­se vain säestämään täh­teä huu­mo­ri­pai­no­tuk­sin. Den­nik­sen pois­tu­mi­nen ku­vas­ta muis­tut­taa liiak­si sket­si­hah­mo Hie­no Åhlg­ree­nin pyr­ki­mystä ”­va­loa koh­ti”.

Me­ryl St­reep on niin suu­ri näyt­te­lijä, et­tei sa­no­ja tar­vi­ta. Par­hais­sa koh­tauk­sis­sa sa­no­ma­ton pu­hut­te­lee. Kun tyttä­ren on muis­tu­tet­ta­va äi­dil­leen, että ra­kas­tet­tu Mark-poi­ka asuu ny­kyään Etelä-Af­ri­kas­sa ja että De­nis-puo­li­so on kuol­lut, Mag­gie vaih­taa pu­hee­nai­het­ta. Vas­ta tyttä­ren läh­det­tyä il­mes­tyvät kyy­ne­leet.

Sa­ma tois­tuu Thatc­he­rin soit­taes­sa kau­ko­pu­he­lun Mar­kil­le ta­paa­mi­sen toi­vos­sa, mut­ta po­jan mat­ka­suun­ni­tel­miin on­kin tul­lut muu­tos. ”­Toi­sel­la ker­taa”, sa­noo Mag­gie ymmärtäväi­senä, mut­ta kim­mel­lys sil­missä ker­too muu­ta.

Me­ryl St­ree­pin tin­kimätön me­to­di te­hoaa taas. Näyt­te­lijä ka­toaa roo­liin­sa sisään, mut­ta hen­ki on läsnä. Rau­ta­rou­va on ä­lykäs ja tek­ni­ses­ti yli­ver­tai­nen tul­kin­ta, jo­ka myös kos­ket­taa. Kol­mas Os­car-pal­kin­to St­ree­pil­le on luo­vut­ta­mis­ta vail­le. (HB)