Niille, jotka eivät muista kuinka Ikaroksen taas kävikään, elokuva Sunshine tarjoaa jymy-yllätyksen.
Niille, jotka eivät muista kuinka Ikaroksen taas kävikään, elokuva Sunshine tarjoaa jymy-yllätyksen. Muut nauttivat silti varmasti matkasta, sillä Danny Boyle ohjaajanpuikoissa pettää harvoin. Ja se yksi Beach (2000) on onneksi jo unohdettu.
Myöhästyin elokuvasta vartin verran, mutta vielä ehdin Icarus-aluksen pelastusretkelle. Aurinko on räytymässä ja Icaruksen kuljettama megapommi olisi semmoinen shokki ystävätähtemme systeemiin, että ihmiselämä voisi jatkua vielä rapiat sata miljoonaa vuotta.
Niin kuin näillä reissuilla tahtoo yleensä käydä, sekä faktassa että fiktiossa, avaruusretkikunta kohtaa esteitä ja hidasteita. Merkuriuksen pimeällä puolen törmätään edelliseen, epäonniseen, samaa tehtävää yrittäneeseen alukseen, Icarus 1:een. Ja pian ilmenee, että molempien alusten toimintoja yritetään sabotoida. Kuka tai mikä ei halua Auringon ja Maan pelastusta? Ja mitä mahtaa Jumala ajatella tästä kaikesta?
90-luvulla Boyle nosti skotti Ewan McGregorin lahjakkuuden suurennuslasin alle. 2000-luvulla hän näyttää tekevän saman irlantilaiselle Cillian Murphylle. Murphyn fyysikko ei stressaavassa työssään ehdi rakastua huolehtivaiseen astronautti Rose Byrneen. Miehen ja filmin suurimman tähden, Auringon, välillä sen sijaan on selvästi säpinää. Fyysikolle käy kuten Tom Rappin vanhassa laulussa Rocket Man. Auringossa on vetovoimaa.
Danny Boylelle täytyy nostaa hattua. Shallow Grave –murhaleikki (1994) ja Trainspotting (1996) aloittivat uran tohinalla, eikä Boyle ole jäänyt lepäämään laakereillaan. Tosin ei niitä ole aina niin tullutkaan. Epätavallista elämää (1997) jäi liikaa yrittäneeksi fantasiakomedian tussahdukseksi ja Leonardo DiCaprion kanssa Boyle epäonnistui Beachissa täysin.
Boylen säteilevä ohjaus
Uutta pontta uralle toi mainio, Lontooseen sijoitettu kauhufilmi 28 päivää myöhemmin (2002), jossa laboratorioapina tartutti ihmisiin zombeiksi muuttavan taudin. Sunshinea edeltävä Millions (2004) on liian vähälle huomiolle jäänyt työ, jossa Boyle siirtyi hetkeksi koko perheen komedian pariin. Millionsissa ohjaaja välitti nappiin osuneiden näyttelijävalintojen avulla lasten ihanteellisen mielikuvitusmaailman ja aikuisten arkisemman onnentavoittelun ristiriidat. Millions oli myös harvinaisen pakoton ja miellyttävä yhteisvastuun oppitunti kaikenikäisille.
Boylen yhteistyö tuottaja Andrew Macdonaldin kanssa jatkuu hyvissä merkeissä. Macdonaldin isoisä oli Emeric Pressburger, mestariohjaaja Michael Powellin erottamaton yhteistyökumppani. Kuten Powell ja Pressburger, myös Boyle ja Macdonald pyrkivät joka kerralla tarjoamaan katsojalle jotain uutta, laadukasta ja erilaista.
Kaikissa Boylen filmeissä on surrealistisen sadun tuntua. Ei siis ihme, että maailmoja kirjaimellisesti syleilevä avaruusaihe on kiinnostanut ohjaajaa. Visuaalisuutta painottava ote, inhimillinen pelisilmä ja omintakeinen toiminnallisuus kantavat Sunshinen yläilmoihin.
Vakavissa juonteissaan filmin kummeina ovat selvästi Kubrickin 2001:Avaruusseikkailu (1968) ja Tarkovskin Solaris (1972). Jännityskehitelmissä ja toiminnassa Sunshine lainaa luovasti Ridley Scottin Alienia (1979) ja jopa Michael Bayn Armageddonia (1998).
Ohjaajalla on ollut erimielisyyksiä käsikirjoittaja Alex Garlandin kanssa tarinan uskoa ja ateismia käsittelevistä teemoista. Lopputuloksessa se saattaa näkyä siinä, että alkupuolen fiksu ja vaikuttava avaruuden kauneuden (tai sen loputtoman tyhjyyden) ihmettely jää lopun vaaratilanteissa kaavamaisen rymistelyn alle.
Silti Danny Boylen taidoilla Sunshine on tällaisenakin onnistunut, tyylikäs ja mukaansa tempaava avaruusooppera. (HB)