Pedro-setä, kerro meille tarina!
Pedro-setä, kerro meille tarina! Iho jossa elän sijoittuu espanjalaisen Almodóvarin viileimpien mestariteosten joukkoon. Ei niiden täyteläisten ja täydellisten, kuten Kaikki äidistäni (1999) tai Puhu hänelle (2002). Uusi filmi rinnastuu pikemmin sellaisiin suolaisiin, jopa perversseihin alku-uran teoksiin kuin Matador (1986) ja Intohimon laki (1987).
Tuolloin ohjaaja ei ollut vielä taidepiirien ja suuren yleisön lemmikki. Antonio Banderaksen paluu päärooliin kymmenen elokuvan tauon jälkeen näyttää innoittaneen ohjaajaa.
Edelliset filmit olivat tekijänsä mitalla vain keskinkertaisia, kuten Särkyneet syleilyt (2009) ja Volver — Paluu (2006). Niissä näkyi toistoa, kuusikymppisen ohjaajan väsymisoireita. Nyt ollaan iskussa. Filmi ei pelaa varman päälle, eikä laske vain pettämättömän tyylin varaan.
— Sisällön suhteen tähtään yhä enemmän tunteisiin, muodossa taas läpinäkyvyyteen, Pedro Almodóvar totesi jokin vuosi sitten. Uutuus on malliesimerkki pakottomasta tavasta liikuttaa tunteita. Kipeänkaunis elokuva on suora ja välitön, mutta syvälle luotaava.
Banderas on menestynyt plastiikkakirurgi Ledgard. Viranomaisia uhmaten tohtori tekee epäsovinnaisia kokeita. Hän kasvattaa keinoihoa. Kotiklinikalle suljettu yksityispotilas Vera Cruz (Elena Anaya) on Ledgardin valtti kehitettäessä ratkaisua palovammapotilaiden tarpeisiin. Asia on Ledgardin pinttynyt pakkomielle. Tohtorin vaimo kuoli autopalossa ja Norma-tyttären (Blanda Suárez) mieli järkkyi sen seurauksena.
Ledgard syyttää Norman tilasta tyttöä ahdistellutta ompelijan poikaa Vicenteä (Jan Cornet). Miten käy, kun tohtori keksii kostaa? Entä jos kollegat saavat vihiä epäeettisestä toiminnasta? Ja voiko kirurgin käsissä syntyä niin täydellinen uusi ihminen, ettei Ledgard malta luopua siitä? ”Vapaus!”, kirjoittaa Vera seinälleen toistuvasti kokiessaan olevansa vankina ihossaan.
Iho jossa elän on virallisesti vasta toinen Alm0dóvar-elokuva, joka perustuu romaaniin. Ruth Rendellin rikostarina Lihan värinä (1997) ei ulkokohtaisena täysin onnistunut. Mutta ranskalaisen Thierry Jonquet’n lyhytromaaniin pohjautuva uutuus kääntää mieltä ja seksuaalisuuden syövereitä — ihon pinnasta puhumattakaan – ohjaajan luonteeseen ja mieltymyksiin sopivalla tavalla. Almódovar siistii kirjan rankimpia juonteita tarkoituksenmukaisemmiksi. Elokuva leikkii uskomattoman taitavasti katsojan odotuksilla ja peloilla. Iho jossa elän on niitä filmejä, jonka käänteitä ei kannata kertoa etukäteen.
Aluksi filmi on kylmän kliininen ja pintakova. Almódovar mukailee Alfred Hitchcockin ja Luis Buñuelin tarkkaa ilmaisua. Ensimmäiseltä on lainattu kuva kuvalta tiukentuva ruuvikierre, jälkimmäiseltä asetelmien makaaberi erotiikka. Kummeja voisivat olla El – salatun totuuden (1953) ja Archibaldo de la Cruzin salatun elämän (1955) pakkomielteiset päähenkilöt, mutta myös Georges Franjun kauhutarina Silmät ilman kasvoja (1960). Plastiikkakirurgialla tehdään samaa, mitä Vertigossa (1958) vaatteilla ja meikeillä: muokataan naista miehen haavekuvaksi.
Mielikuvituksellinen juoni vie loogiseen päätepisteeseen ohjaajan lempiteeman naisiksi pukeutuvista miehistä ja transvestiiteista. Almódovar ei kuitenkaan päästä yleisöä nauramaan friikkisirkukselle. Iho jossa elän päättyy tavallaan koskettavaan, jopa onnelliseen loppuun. Filmistä löytyy kauhun ja säälin ohella suuri määrä sydäntä – ei vähiten paisuttelemattomassa kohtauksessa, jossa ihmishirviön avuton uhri kysyy hiljaisella äänellä ”Miksi teet tämän minulle?”
Almódovar on hyvin armollinen hahmoilleen. Kaikilla on syynsä, ja syyllinenkin voi tietämättään olla viaton. Kaikki toimivat ajattelemattomasti tai vääriin tulkintoihin perustuen. Filmi on tekijänsä suoraviivaisimpia, kommervenkkitömpiä, mutta aktivoi katsojan kertaamaan tapahtumia ja tunteitaan vielä pitkään jälkikäteen.
Elokuvan loppua on joku moittinut liialliseksi. Minusta se osoittaa välittämistä kaikkein vähäisimpiäkin sivuhahmoja kohtaan. Näin yllättävistä tulokulmista – ja herkästi — Almódovar kohottaa erilaisia perheitä julman ja kylmältä tuntuvan kertomuksensa keskiöön.
Nimen teemaa käytetään rikkaasti. Syntymämerkki iholla varmistaa naamioituneenkin henkilöllisyyden. Mutta identiteetti voi paljastua myös toisen ihomme, vaatteiden avulla. Krediiteissä on pitkä lista muodintekijöitä ja merkkituotteita. Onneksi tuotesijoittelu on silmänilona lavastuksen yksityiskohdissa. Taide, maalaukset ja kirjat — Dawkinsin Geenin itsekkyys, Alice Munron novellikokoelma – ovat näkyvästi esillä. Elokuva on omistettu kuvanveistäjä Louise Bourgeoisille, jonka mallin mukaan Vera muovailee.
Alberto Iglesiaksen väräjävä musiikki pitää mainita. Se tukee vaikuttavasti José Luis Alcainen kuvausta ja José Salcedon leikkausta. Lainakappaleita Almódovar käyttää taas hypnoottisesti. Nyt soivat Sidney Bechetin instrumentaali Pieni kukkanen (Petite fleur) ja Concha Buikan laulama Por el amor de amar. (HB)
Näyttävä ja tarkka kuva miellyttää kaikin puolin. DVD on BD:hen verrattuna tummempi ja pehmeämpi. Ääniraita soi seesteisesti ja tasapainoisesti. Ei ekstroja. (PS)