”Tohtori Brackett, saanko esitellä, Predator.”
Lapsenmielisyyden kaipuu on lisääntynyt tai nykyelokuva muuttunut perin vetovoimattomaksi, sillä Predatorin viitosversio oli vuoden 2018 elokuvista oikeastaan ainoa, joka pani miettimään, pitäisikö altistua karkki- ja sipsipussien rapinalle elokuvateatterissa.
”Tohtori Brackett, saanko esitellä, Predator.”
Lapsenmielisyyden kaipuu on lisääntynyt tai nykyelokuva muuttunut perin vetovoimattomaksi, sillä Predatorin viitosversio oli vuoden 2018 elokuvista oikeastaan ainoa, joka pani miettimään, pitäisikö altistua karkki- ja sipsipussien rapinalle elokuvateatterissa.
Hyvä etten vaivautunut, vaikka ei kotikatsomossakaan aivan epätoivoon vaivuttu eikä naksuja kaivattu.
The Predator on tyylitajun hallinnassaan liian epätasainen. Eikä se edes johdu siitä, että ihmisten välinen väkivalta on turhan raakaa, ja mikä pahinta, lapset puhuvat tuhmia. Elokuvan dialogi on välillä jos ei tyylitajutonta niin vähintään lapsellista. Siinä on vissi ero lapsenomaisuuteen, jota fantasiaelokuva aina tarvitsee.
Osansa on myös näyttelijäkaartin valjuudessa. Jopa Game of Thronesissa loistanut Alfie Allen jää tyystin statistiksi, mikä tosin johtunee käsikirjoituksen ja ohjauksen näköalattomuudesta.
Jim ja John Thomasin jo 1980-luvulla luomaan hahmoon ihastuneen tämä toki kannattaa katsoa, sillä valtaosan ajasta se tavoittelee toimintaelokuvan neljän tähden tasoa. Tarinaa on elävöitetty uusilla teemoilla: geeniteknologiaa, rodunjalostusta, autismia, totalitärismiä, ilmastonmuutosta ja jopa lemmikkieläimen kaipuuta sekoitellaan sotkuun aika mukavasti. Menneeseen viitataan kuulijasta riippuen päälleliimatusti tai riemastuttavasti. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon kallistun.
Tohtori Brackettin nimi toivoakseni viittaa ”avaruusoopperan kuningattereksi” kutsuttuun kirjailijaan ja käsikirjoittajaan Leigh Brackettiin (1915-1978), jonka ura kattoi laajan skaalan noirista (Syvä uni) länkkäriin (Rio Bravo) ja tieteisseikkailuun (Imperiumin vastaisku).
Tummasävyinen kuva. Tämän johdosta 4K-television skaalaamaa BD:tä voi pitää joltisenkin helpompana katsoa, mutta musta ei siinä toki ole läpimustaa kuten HDR:ssä. Ajassa 1.15 on selvä koodausvirhe, kun sotilaan profiili lepattaa. Sama virhe esiintyy myös BD-versiosssa. Ääniraita soi rutiininomaisesti. Pienet ydinlataukset räjähtelevät ja aseet soivat, mutta tärkeintä on päähenkilön nimikkomusiikki ja kalkkarokäärmemäinen kalina. Toinen levy sisältää BD-version ja ekstrat: 7 min. poistettuja kohtauksia, 55 min. dokumentit, kuvagallerian ja neljä traileria. (PS)