”Elämä on kuin sa­de. Voit yrittää pii­lou­tua ja suo­jau­tua. Tai sit­ten an­nat vain kas­tua.”

Tuol­lai­nen afo­ris­mi kuul­laan elo­ku­vas­sa Hes­her, ja kyllähän se ai­na For­rest Gum­pin kon­veh­ti­ra­sia­ver­tauk­sen voit­taa.

S­pen­cer Sus­se­rin en­si­pitkä on ri­kas ame­rik­ka­lai­se­lo­ku­va ja yh­teen hii­leen pu­hal­ta­van tii­min rak­kaus­lap­si. Ku­vaa­ja­na on oh­jaa­jan ve­li Mor­gan Sus­ser ja yh­tenä kä­si­kir­joit­ta­ja­na toi­mii lois­ta­van Ani­mal King­dom –­fil­min te­kijä Da­vid Michôd. Fil­min ta­ka­na on aust­ra­lia­lais-a­me­rik­ka­lai­nen Blue Ton­gue, yh­teisö, jo­ka omien sa­no­jen­sa mu­kaan ha­luaa luo­da ”ur­baa­nia noi­ria”, jois­sa vä­ki­val­tai­sia­kin ai­hei­ta voi­daan kä­si­tellä huu­mo­ril­la.

Vä­ki­val­tai­sin­ta Hes­he­rissä on pääo­sa­ne­sittäjä Jo­seph Gor­don-Le­vit­tin roi­si kie­lenkäyttö. Sek­suaa­li­sa­nas­to ei jää vih­jei­den va­raan, vaan sor­mi­mer­kit­kin ote­taan avuk­si. Hes­he­riä eivät sor­dii­not, eu­fe­mis­mit tai it­se­sen­suu­ri hil­lit­se, vaan ru­ma sa­na sa­no­taan niin kuin se on. Sil­ti elo­ku­va on val­loit­ta­va, sydä­mel­li­nen ja lo­pul­ta po­si­tii­vi­nen.

Tun­kei­li­ja ja rau­hanhäi­rit­sijä se­koit­taa For­neyn per­heen ar­jen vii­me het­kellä. Muu­ten sitä koh­dan­nut on­net­to­muus ja me­ne­tys ehkä joh­tai­si­vat isän py­syvään dep­res­sioon ja ai­noa lap­si jäi­si heit­teil­le. Kuo­le­man lä­hei­syy­den jäl­keen pa­kus­taan il­mes­tyvän Hes­he­rin anar­kias­sa ja sot­kui­suu­des­sa on elämän ma­ku.

Voi us­koa Gor­don-Le­vit­tin (Kol­mas ki­vi au­rin­gos­ta, Mys­te­rious Skin, Brick, The Loo­kout, In­cep­tion) tart­tu­neen ah­nees­ti Hes­he­rin elämää suu­rem­paan roo­liin. Näyt­te­lijä saa esittää pitkä­tuk­kais­ta, yläk­rop­pa pal­jaa­na kul­ke­vaa ren­non ar­vaa­ma­ton­ta he­vi­miestä sydä­mensä poh­jas­ta riek­kuen. Hes­her on lai­ta­puo­len eläjä, mut­ta oman elämänsä san­ka­ri. On hän ren­non­lai­sen pe­las­tus­sa­no­man le­vittäjänä erään­lai­nen Jee­sus-hah­mo­kin, ai­na­kin ko­vas­ti yrittää ui­ma-al­las­koh­tauk­ses­sa kä­vellä vet­ten­kin päällä.

Vai on­ko Hes­her sit­ten­kin jo­tain muu­ta? Päivällä mies näyttäi­si käyvän sa­maa kou­lua kuin For­neyn per­heen 13-vuo­tias J.T. Eräänä aa­mu­na Hes­her aset­tuu lu­paa ky­symättä For­neyn huus­hol­liin asu­maan. Hes­her esittäy­tyy J.T.:n ka­ve­rik­si ikäe­ros­ta huo­li­mat­ta – jo­ta For­neyn mum­mo (u­pea ve­te­raa­ni Pi­per Lau­rie) vähän ih­met­te­lee. Kun J.T.:tä kiu­sa­taan kou­lus­sa ”­mo­roo­nin” toi­mes­ta (oi­val­li­sen rep­pa­na-bul­lynä Ni­co­lai Do­rian), ei Hes­her tu­le avuk­si vaan kat­soo päältä. Ja kek­sii jäl­keenpäin mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sen yöl­li­sen kos­to-o­pe­raa­tion, jo­hon liit­tyy ben­saa, tul­ta ja räjäh­dyk­siä.

On­ko Hes­her ken­ties vain lu­jas­ti tu­kea kai­paa­van J.T.:n mie­li­ku­vi­tu­systävä? Siitä­kin huo­li­mat­ta, että hah­mo sot­kee J.T. ja pai­kal­li­sen Siwan kas­san nei­to­sen (Na­ta­lie Port­man) oras­ta­van ystä­vyy­den? Voi­han te­ra­peut­ti­nen fan­ta­sia­ka­ve­ri ol­la myös pu­ber­tee­tin pais­keis­sa pu­jot­te­le­van poi­ka­sen nyrk­kei­lysäk­ki, vas­tus, jo­hon pur­kaa ne lu­vat­to­mat­kin agg­res­siot, joil­le muu­ten ei oli­si il­mai­su­kei­noa eikä ka­na­vaa.

Hes­her on liian hyvää ol­lak­seen tot­ta. Liian ka­ma­la ol­lak­seen us­kot­ta­va. Liian lan­nis­tu­ma­ton ol­lak­seen hen­kilö. Hes­he­rin kär­jek­kyy­dessä on ver­taus­ku­val­li­suu­den, liial­li­sen eri­koi­suu­den vaa­ra. Se saat­tai­si jäädä ”­kek­si­tyk­si”, pa­pe­rin­ma­kui­sek­si hen­kilök­si, kä­si­kir­joit­ta­jien nok­ke­lak­si met­kuk­si. Mut­ta mie­li­ku­vi­tu­systävänä, pai­kal­le lamp­si­va­na punk­ka­ri-Go­dot’­na, Hes­he­rissä on itua ja ytyä.

Hah­mon ää­rimmäi­syys puol­taa fan­ta­sia­tul­kin­taa. ”­Mikä ni­mi se Hes­her oi­kein on?”, ky­sytään. Ja mum­mo ih­met­te­lee, mik­si vart­tu­nut roi­ka­le hen­gai­lee pik­ku­po­jan kans­sa. Vih­je saat­taa ol­la se­kin, et­tei kou­lun ja ka­dun reaa­li­maail­mas­sa Hes­he­rin läsnäo­los­ta ole po­jal­le apua. Vas­ta hämärän las­keu­dut­tua se aloit­taa vil­lin elämänsä J.T.:n toi­vei­den to­teut­ta­ja­na, puo­lus­ta­ja­na, kos­ta­ja­na, san­ka­ri­na. Me­tal­li­can ja Motör­hea­din fa­ni­tus kuu­luu asiaan, mut­ta oma­te­kemät ta­tuoin­nit ovat kuin lap­sen (J.T.:n luo­vuu­den?) kä­sia­laa.

Mie­li­ku­vi­tus­ka­ve­ri­tul­kin­taan so­pii myös rää­viys. Hes­he­rin sek­si­ju­tut ovat niin ylettö­miä (ja ä­lyttö­miä), tem­put niin rons­ke­ja, että on pak­ko ky­syä, on­ko nii­den ta­ka­na sit­ten­kin toi­sel­la kym­me­nellä ole­van jan­nun heräävät ha­lut, jot­ka vielä ha­ke­vat ka­na­viaan ja ku­vit­te­le­vat kai­ken sen, mitä eivät elämästä vielä tiedä.

A­vain­koh­taus on kou­lun äi­din­kie­len­tun­ti. Opet­ta­ja kä­sit­te­lee kir­jal­li­suut­ta, jos­sa unet eivät ole­kaan en­neu­nia, vaan – niin kuin usein elämässä­kin – ku­vas­ta­vat nä­kijänsä toi­vei­ta tai pai­na­jai­sia. Hes­her on J.T.:l­le toi­veu­ni ja pai­na­jai­nen, mut­ta ken­ties myös Fran­kens­tei­nin hir­viön ta­pai­nen koos­te omi­nai­suuk­sia, joi­ta poi­ka ku­vit­te­lee, toi­voo ja kau­his­te­lee ai­kui­sel­la it­sellään ole­van.

Jos Hes­her pomp­pii sil­missä kuin räi­keänvä­ri­nen il­ma­pal­lo, elo­ku­van muut näyt­te­lijät ovat ta­saa­via, var­mo­ja ank­ku­rei­ta ta­ri­nas­sa. Vai­mon (Mo­ni­ca Staggs) kuol­tua au­to­ko­la­ris­sa Vol­voon vänkä­rin­pai­kal­le, puo­li­so Paul (Rainn Wil­son) on va­jon­nut ma­sen­nuk­seen. Paul ei jak­sa muu­ta kuin nuk­kua ja syödä lääk­keitä, että tok­ku­ra jat­kui­si. Mie­hen on mah­do­ton koh­da­ta me­ne­tyk­sen jäl­keistä ar­kea. Niin J.T., jo­ka on juu­ri me­nettä­nyt äi­tinsä, jää vail­le myös isää. Rainn Will­son te­kee suu­ren­moi­sen roo­lin par­haan­sa yrittävänä van­hem­pa­na, jo­ka ei enää voi sil­le mitään, että voi­mat eivät riitä. Ta­kau­tu­mis­sa ja lo­pun el­py­mi­sessä saam­me nähdä myös toi­sen­lai­sen Pau­lin, sen me­ne­te­tyn mah­dol­li­suu­den, jo­ka on vielä mah­dol­lis­ta saa­da ta­kai­sin.

Lois­ta­vaa näyt­te­lijä­kat­ras­ta täy­dentää Brian De­Pal­man Car­rie-e­lo­ku­van äi­din roo­lis­sa kar­mais­sut Pi­per Lau­rie (Suur­kau­pun­gin hait, Sa­na­ton rak­kaus) Myös Hes­her-e­lo­ku­vas­ta Lau­rie oli­si an­sain­nut si­vuo­sa-Os­ca­rin eh­dok­kuu­den. Ma­de­lei­ne For­ney on nai­sel­li­nen vas­ti­ne Api­noi­den pla­nee­tan syn­nyn John Lith­gow’n roo­lil­le. Mo­lem­mat, hie­not näyt­te­lijät esittävät vä­hi­tel­len de­men­toi­tu­via van­huk­sia. Lith­gow’l­la on mu­ka­na enemmän bra­vuu­ria, mikä ei vä­hennä kos­ket­ta­vuut­ta, sillä tai­tei­li­ja­hah­mon sor­tu­mi­nen lap­sen ta­sol­le ko­ros­taa ylei­sen on­gel­man traa­gi­suut­ta.

Mut­ta pis­teet vie kyllä Pi­per Lau­rie, jo­ka Hes­he­rissä on sydä­mel­li­nen, ar­vo­kas ja höpsö yhtä ai­kaa. Näyt­te­lijä osaa myös il­mais­ta sa­no­mat­ta mitään, hil­jai­suu­del­la, ole­mal­la vain silmät kiin­ni sän­gyllä. Vähäe­lei­syys, sa­no­mat­ta jäävä ja pu­heen tauot ker­to­vat mum­mon roo­lis­sa ääntä enemmän. Ja Ma­de­lei­nen kuo­le­ma on rat­kais­tu elo­ku­vas­sa ta­vat­to­man hy­vin. Se tu­lee ar­ki­ses­ti, il­man va­roi­tus­ta ja fan­faa­ria. Jo Pi­per Lau­rien vuok­si Hes­her kan­nat­taa nähdä.

Na­ta­lie Port­man on hyvä nähdä suu­ren jout­sen­roo­lin­sa (B­lack Swan) jäl­keen – vaik­ka­kin ajal­li­ses­ti Hes­her on teh­ty en­sin – esittämässä ihan ta­val­lis­ta nuor­ta nais­ta. Port­ma­nil­la on laa­ja skaa­la, Black Swa­nin oop­pe­ra­mai­ses­ta jyl­hyy­destä hän siir­tyy pätkätöissä kär­vis­te­leväk­si Ni­co­lek­si, jol­la ra­hat eivät riitä, ju­ku­lau­ta! Vaik­ka osa on eten­kin dia­lo­gis­saa hiu­kan pa­pe­ri­nen ja pa­teet­ti­nen, Port­man ra­ken­taa hie­nos­ti ystä­vyy­den nuo­reen J.T.:­hen. Ja Ni­co­le on sil­ti täy­sin ymmär­rettävä tar­vi­tes­saan myös van­hem­man, jän­nittävän ja eri­koi­sen Hes­he­rin seu­raa. Black Swa­niin roo­li liit­tyy si­ten, että tässä­kin Port­man esittää hy­vin yk­sinäi­seltä näyttävää ih­mistä, jo­ka tar­rau­tuu vä­hiin mah­dol­li­suuk­siin­sa.

Hy­vistä las­ten­roo­leis­ta saa useam­min kiittää hyvää oh­jaus­ta kuin nuor­ta näyt­te­lijää it­seään. Osa­ja­ko on kai­ken a ja o, mikä pitää paik­kan­sa eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun lap­sel­la on näin kes­kei­nen, kan­ta­va mer­ki­tys fil­missä. Mut­ta Spen­cer Sus­ser – tai hä­nen roo­li­tus­pal­ve­lun­sa – on­nis­tuu De­vin Broc­hun koh­dal­la ai­van yhtä hy­vin kuin vart­tu­neem­pien­kin näyt­te­lijäin koh­dal­la. J.T.:n hah­mo on tois­tai­sek­si Broc­hun ai­noa työ, mut­ta nuo­ren te­kijän ky­ky va­ka­voi­tua, malt­ti ol­la pe­laa­mat­ta ul­koi­sil­la avuil­la, lap­sen ve­to­voi­mal­la, osoit­tai­si, että jat­koa­kin seu­raa. Broc­hu on täsmä­va­lin­ta J.T.:k­si ja elo­ku­va ja sen kat­so­ja hen­gittävät per­soo­nal­li­sen var­hais­nuo­ren mu­ka­na, ilois­sa ja pe­lois­sa, Vol­von perässä kiitävän pyörän kyy­dissä ja törmäy­sau­ton ta­ka­pen­killä.

Hes­her on yhtäai­kai­ses­ti ar­vaa­ma­ton ja pil­kun­tar­kas­ti har­kit­tu elo­ku­va. Etukä­teen ei tiedä, mi­hin se mil­loin­kin suun­taa ja mitä ta­ri­nan reit­ti­va­lin­nois­ta mah­dol­li­ses­ti seu­raa. Mut­ta pit­kin mat­kaa Sus­se­rin ja kump­pa­nei­den kart­ta al­kaa hah­mot­tua. Ko­ko­ku­van ää­rellä miet­tii­kin jo, oli­ko ope­tus liian­kin il­mi­selvä kai­kes­sa pin­ta­ra­di­kaa­li­suu­des­saan. Li­fe is a bitch, but we need the eggs – ja niin edel­leen?

Kä­si­kir­joit­ta­jat näyttävät huo­man­neen vaa­ran­pai­kat. Ai­na­kin he lei­kit­te­levät elo­ku­van tul­kin­ta­mah­dol­li­suuk­sil­la. ”­Ja on­ko J.T. se ta­ri­nan hii­ri?”, ky­syy Ma­de­lei­ne-mum­mo Hes­he­rin ker­rot­tua taas yh­den kau­kaa hae­tun ju­tun roh­keas­ta hii­restä, jo­ka kam­mit­see jo­pa käär­meen. Sa­maa opet­ta­vai­suut­ta ää­rim­mil­leen vi­ri­tet­tynä ja mah­dol­lis­ta kri­tiik­kiä uh­ma­ten on hau­ta­jais­ten muis­to­pu­hees­sa. Siinä Hes­her avau­tuu su­ri­joi­den edessä ver­taa­maan elämän luon­nol­li­sia ja puun ta­kaa­kin tu­le­via vas­toinkäy­mi­siä sii­hen is­kuun, jo­ka hä­nen koh­dal­laan kir­jai­mel­li­ses­ti sat­tui suo­raan mu­nil­le. Nuo­ren mie­hen hou­su­jen ei tar­vit­se ol­la puo­li­tyhjät, vaan ne voi­vat ol­la myös puo­lik­si täy­det, op­pi Hes­her. Ja Hes­her tuu­let­taa.

Hes­he­rissä on elo­ku­val­lis­ta tuo­reut­ta, am­ma­til­li­sen osaa­mi­sen sil­missä ke­hit­tyvää rien­toa ja ra­kas­tet­ta­vaa amatöö­rimäistä in­toa. Muis­to­pu­heet mum­mon hau­ta­jai­sis­sa ovat jo lä­hellä tun­net­ta las­kel­moi­vas­ti pur­ka­via kli­see­rat­kai­su­ja. Mut­ta sii­hen men­nessä elo­ku­va on jo voit­ta­nut kat­so­jan niin puo­lel­leen, että jon­kin­lai­sel­ta ne­rok­kaan idean ja hätä­rat­kai­sun ris­ti­sii­tok­sel­ta vai­kut­ta­va lo­pe­tus voit­taa puo­lel­leen ja tun­tuu hy­vin­kin so­pi­val­ta.

Var­sin roh­keas­ti – ja kat­so­jaan luot­taen – elo­ku­va ko­kei­lee pitkän kes­ton­sa ajan eri­lai­sia ker­ron­ta­ta­po­ja. Ai­noa ta­kau­tu­ma tu­lee vas­ta elo­ku­van lop­pu­puo­lel­la. Sii­hen saak­ka äi­din koh­ta­lo on ol­lut jul­ki­lau­su­ma­ton ja kat­so­ja on voi­nut ra­ken­taa For­neyn per­heen ti­lan­teen pik­ku hil­jaa an­nos­tel­luis­ta tie­don mu­ru­sis­ta. Elo­ku­van alus­sa syök­syt­tiin in me­dias res – suo­raan ta­pah­tu­mien kes­kel­le — ka­tast­ro­fia seu­raa­vaan tun­ne­myrs­kyyn. Siinä muis­to äi­distä – ro­mut­tu­nut van­ha, pu­nai­nen far­ma­ri-Vol­vo – oli muo­dos­tu­nut pak­ko­miel­teek­si po­jal­le. Ta­kau­tu­maa tar­vi­taan, jot­ta me­ne­tys tu­li­si ta­jut­ta­vak­si.

Ta­kau­tu­ma on var­jo­pil­viä raot­ta­vaa lop­pua lu­kuun ot­ta­mat­ta elo­ku­van ai­noa on­nel­li­nen koh­taus­jak­so. Häi­hin au­tol­laan kii­reh­tivä per­he ja sen toi­sil­leen pik­kua­siois­ta na­put­ta­va avio­pa­ri su­la­vat on­nel­li­seen yh­teis­lau­luun. J.T. osal­lis­tuu myös ta­ka­pen­kiltä kimp­pa­ka­rao­keen au­to­ra­dios­ta soi­van Dion & The Bel­mont­sin Tee­na­ger In Lo­ven tah­tiin. Hur­ja, ta­ri­nan alul­le pa­ne­va törmäys on vas­ta edessä.

Hes­her kan­taa ta­ri­na­na sydäntä ta­kin­lie­peessä. Toi­nen sillä on pii­lo­tet­tu­na myös hi­haan­sa. Elo­ku­va an­taa pait­si kat­so­jan oi­val­taa, myös hen­kilöi­densä huo­ma­ta te­ko­jen­sa ja lai­min­lyön­tiensä vai­ku­tus. Ta­pa, jol­la J.T. en­si ker­taa op­pii kii­tol­li­suut­ta, vei­si ja­lat al­ta, jol­lei se oli­si niin hie­no­va­rai­ses­ti ker­rot­tu.

Hes­he­rissä elämän an­ne­taan kas­tel­la – ää­rimmäi­senä esi­merk­kinä sur­ku­hu­pai­sa AA-ker­hon ta­pai­nen su­ru­ryhmän ko­kous – mut­ta ei sentään lau­le­ta sa­tees­sa. Minkä­lai­nen elo­ku­va Hes­her on? Ku­vi­tel­kaa yh­dis­telmä Poi­kaa (A­bout a Boy, 2002), Nuor­ta ka­pi­nal­lis­ta (1955), Pa­so­li­nin Teo­ree­maa (1968) ja ehkä vähän jo­pa Sko­li­mows­kin Deep En­diä (1970). Ei se sen kum­mal­li­sem­pi! (HB)