Tämä elokuva kannatti vuosia sitten katsoa samana päivänä, kun Newsweek päätti Suomen olevan maailman paras maa.
Tämä elokuva kannatti vuosia sitten katsoa samana päivänä, kun Newsweek päätti Suomen olevan maailman paras maa. Kunnia kuului oivalliselle koululaitokselle. Omia kokemuksiaan pohjoissuomalaisella teollisuuspaikkakunnalla on hyvä verrata manchesterilaiseen kaivosidylliin ja sen koululaisen kokemaan, mitä Ken Loach (tai tähän aikaan Kenneth Loach) ansiokkaasti kuvaa.
Britannia vuonna 1968 ei kovin paljon poikennut Suomesta samana vuonna. Jos peruskoulu-uudistusta ei olisi saatu aikaan porvarillisesta vastustuksesta huolimatta, Suomessa elettäisiin samanlaista toivottomuuden keskeistä arkea kuin briteissä tällä hetkellä. Kun olet säätysi valinnut, poispääsyä ei ole, järjestelmä takaa sen. Suomessa voi syyttää osin itseään, ei pelkästään taustaansa. Lähellä oli toinenkin tie, sillä peruskoulua kannatti vain vasemmisto, ei suinkaan nykyinen työväenpuolue kokoomus. Keskustakin oli valinkauhassa. Tuskinpa ilman radikaaliin imagoonsa ihastunutta Kekkosta tätä liikkua olisi tehty.
Kes on haukka, jonka 15-vuotias Billy on kesyttänyt. Yksinhuoltajan pikkurääpäle kokee kovia koulussa, eikä velipuoli päästä kotona helpommalla. Mutta jokaisella on poikkeuksellisia kykyjä. Billy osaa kesyttää eläimiä.
Elokuvan herkullisimpia kohtauksia on pompöösi liikunnanopettaja, joka pelaa jalkapalloa poikien kanssa. Juuri tällaisia opettajat olivat vielä 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Joko lapsellisia, sairaita sadisteja tai sitten neuroottisia nutturapäitä. Varsinkin veistonopettajiksi tuntui valikoituvan aikamoisia natseja. Kymmenestä opettajasta ehkä kaksi tuntui olevan tehtäviensä tasalla opetuksellisesti ja henkisesti.
Onneksi pikkuhiljaa opettajakoulutuksen ja yliopisto-opetuksen kehittyessä lieveilmiöistä päästiin. Nykyään opettajia tuntuu vaivaavan arkuus ja persoonattomuus. Parempi sekin.
Poika ja haukka on ennen kaikkea muistikuva, joka innostaa katsojaa paneutumaan menneisyyteensä. Sen magiikkaa ei pidä yliarvioida, mutta taas tapahtui aika mielenkiintoinen asia. Kirjoitin nimittäin elokuvan alkuperäisnimen aluksi väärin. Ennen korjaamista huomasin sen olevan tässä muodossa: Ken.
Elokuva perustuu käsikirjoitusvastuussa toimineen Barry Hinesin romaaniin A Kestrel For A Knave.
Ei-anamorfinen eurolaajakuva näyttää varsinkin alkupuolellaan perin suttuiselta ja rakeiselta. Elokuvan edetessä se ei enää kummemmin tosin haittaa, koska arkirealismista on kyse. Ääniraita soi myös aika suttuisen kuuloisena. Ei ekstroja. (PS)