Pir­jo Hon­ka­sa­lo on teh­nyt taas suu­ren­mois­ta työtä elo­ku­vas­saan Ito – Kil­voit­te­li­jan päivä­kir­ja. Vii­me vuon­na se oli­si il­man muu­ta voit­ta­nut par­haan do­ku­men­tin Jus­sin, mut­ta jäi ymmär­rettäväs­ti toi­sek­si, kun kil­paan sat­tui myös il­miömäi­nen Mies­ten vuo­ro.

Mut­ta Joo­nas Berghäl­lin ja Mi­ka Ho­ta­kai­sen sau­na­do­ku­men­tin ohel­la myös Pir­jo Hon­ka­sa­lo on teh­nyt yleisöystäväl­li­sen, hel­pos­ti lä­hes­tyttävän ja ihol­le kiin­nit­tyvän elo­ku­van. Itos­sa nau­re­taan ja it­ketään, sur­raan ja iloi­taan in­tii­mis­ti, pe­rimmäis­ten ky­sy­mys­ten ää­rellä. Nyt Hon­ka­sa­lo ei ole niin vaa­ti­va, eikä ai­he­kaan niin rank­ka, kuin edel­li­sessä, juh­li­tus­sa ja pal­ki­tus­sa Me­lanc­ho­lian 3 huo­nees­sa (2004).

I­has­tut­ta­vaa on se ke­veys, jol­la To­kion ih­mi­siä koh­da­taan, kat­so­taan ja pu­hu­tel­laan. Hon­ka­sa­lo on löytä­nyt hie­non Yos­hi­no­bu Fu­jio­kan elo­ku­van­sa kes­kuk­sek­si. Ka­me­ra py­syy nuo­ren mie­hen kas­vois­sa, joil­ta mie­len­liik­keet ku­vas­tu­vat herkäs­ti. Fu­jio­kan ää­ni on myös yhtä miel­lyttävän har­mo­ni­nen, vil­pitön ja avoin, jo­ten pu­he­poh­din­not To­kion kau­pun­ki­mai­se­mia vas­ten – tai ka­toa­vai­suut­ta ku­vaa­vat piir­rok­set taus­ta­na – eivät kuu­los­ta se­los­tuk­sel­ta, vaan ru­nol­ta.

”En us­ko­nut, että tuom­moi­ses­ta su­lo­kas­vos­ta oli­si nyrk­kei­lijäk­si”, sa­noo Yos­hi­no­bun en­ti­nen val­men­ta­ja, jo­ka osoit­tau­tuu budd­ha­lai­sek­si mun­kik­si ryh­ty­neen Fu­jio­kan tär­keimmäk­si elämä­nop­paak­si – mo­nes­ti pu­heis­sa vi­li­sevän ”­mum­mun” ohel­la — ja va­lin­to­jen tien­vii­tak­si. ”­Muis­tan kun sa­noit ’­Jou­dut as­tu­maan pas­ka­paat­tii­ni, mut­ta minä vien si­nut vas­ta­ran­nal­le’”, muis­te­lee Fu­jio­ka opet­ta­jaa kyy­ne­leet sil­missä. Val­men­ta­ja ke­hot­taa Yos­hi­no­bua lo­pet­ta­maan it­ke­mi­sen, mut­ta vetää sa­mal­la it­se­kin nenä­lii­nan esiin. Van­ha opet­ta­ja on yllät­ty­nyt en­ti­sen op­pi­laan­sa va­lit­se­mas­ta us­kon­nol­li­ses­ta tiestä.

Yllät­ty­nyt ja et­sivä on yhä myös Yos­hi­no­bu it­se. Nyrk­kei­lyu­ran nous­tua pys­tyyn va­ka­van silmä­vam­man ta­kia, Fu­jio­ka aje­leh­ti neljä vuot­ta, en­nen kuin me­ni kuu­dek­si vuo­dek­si toi­sen­lai­seen val­men­nuk­seen — budd­ha­lai­sek­si mun­kik­si. Sil­ti nyt­kin mie­lessä on epäi­lyk­siä ja ky­sy­myk­siä. Nyrk­kei­ly­vai­he tun­tuu par­haal­ta ajal­ta elämässä. ”Ei sem­moi­seen voi­man­tun­toon ja vääntöön enää edes pää­se”, Yos­hi­no­bu tun­nus­taa.

Fu­jio­ka on ny­kyi­sin kau­pun­ki­pap­pi. Hän käy van­ki­lois­sa ja pitää omaa Munk­ki­baa­ria, jos­sa tar­joil­laan al­ko­ho­lia ja kes­kus­te­lua. Lisäk­si hän ta­paa kas­vok­kain elämänsä tär­keitä ih­mi­siä. Ku­ten Yos­hi­no­bu sai apua ja tu­kea vai­kei­na vuo­si­na, myös hän it­se on eh­ti­nyt ot­taa aje­leh­ti­van nuo­ren sii­piensä suo­jaan. (On­ko tar­koi­tus­ta, koh­ta­loa, kar­maa vai sat­tu­mus­ta – vai yk­sin­ker­tai­ses­ti niin ja­pa­ni­lai­sen es­teet­tistä – että myös tämä ystävä, seu­raa­ja ja ikä­to­ve­ri on ta­vat­to­man tyy­likäs par­toi­neen, au­rin­ko­la­sei­neen ja coo­li­ne moot­to­ri­pyö­ri­neen?)

Nyt kump­pa­ni puo­les­taan on it­se avaa­mas­sa omaa baa­ria Fu­jio­kan esi­mer­kin in­noit­ta­ma­na. Mo­lem­mat mie­het ovat nuo­ruu­des­saan ka­pi­noi­neet ja mo­lem­pien perässä on oma äi­ti juos­sut veit­si kä­dessä – mitä he mo­lem­mat muis­te­le­vat ki­kat­taen. Kum­pi­kin on uu­teen elämään kyp­syessään pääs­syt lä­hemmäk­si äi­tiään. ”Äi­distä me olem­me lähtöi­sin ja äi­tiin pa­laam­me. Ava­ruus on suu­ri sy­li”, miet­tii Yos­hi­no­bu To­kion yössä.

Ei ole liioi­tel­tua sa­noa, että Hon­ka­sa­lon ja toi­sen hie­non ku­vaa­jan Ma­ri­ta Häll­for­sin (Koh­taa­mi­sia) tal­let­ta­mat ti­lat, ti­lan­teet ja ih­mi­set tuo­vat mie­leen par­haat ja­pa­ni­lai­set elo­ku­vat ja nii­den per­soo­nal­li­set, tyy­likkäät ja ar­vok­kaat esiin­tyjät. Oma­peräi­nen, vuo­si­sa­to­jen muok­kaa­ma es­teet­ti­nen ja ri­tua­lis­ti­nen il­ma­pii­ri saa Itos­sa ar­voi­sen­sa suo­ma­lais­silmäyk­sen. Pe­rin­teet — ku­ten tois­tu­va ikiai­kai­nen lo­hikäär­meai­he sil­ta­ko­ris­tuk­sis­sa ja graa­fi­kon tai­de ruu­min yh­deksästä mädän­ty­mi­sen as­tees­ta — sekä To­kion ny­kyi­nen yöelämä ja mo­der­ni pil­ven­piirtäjäark­ki­teh­tuu­ri lyövät ku­vis­sa su­la­vas­ti kättä. Hon­ka­sa­lo saa vä­liin kui­ten­kin mah­tu­maan hen­gittävän ih­mi­sen kas­voi­neen ja pu­hei­neen, uni­neen, toi­vei­neen ja ru­kouk­si­neen.

Jos sau­na­do­ku­men­tis­sa suo­ma­lai­set mie­het avau­tui­vat, niin käy tässä näil­le ja­pa­ni­lai­sil­le. Vaik­ka pa­pin­työtä te­kevän Fu­jio­kan nis­ka ku­mar­taa opi­tun ja luon­tee­no­mai­sen au­to­maat­ti­ses­ti (mut­ta kui­ten­kin eh­dot­to­man myötäelävän vil­pittömäs­ti), on ai­na­kin Itos­sa nä­ky­vien ja­pa­ni­lais­ten koh­dal­la tur­ha pu­hua il­meettö­myy­destä, pidät­ty­vyy­destä tai kas­vo­jen me­nettä­mi­sen pe­los­ta. Yh­dessä it­ketään ja nau­re­taan, mut­ta niin, että pa­tou­tu­mat ja nii­den pur­ka­mi­nen käyvät ku­vis­ta, pu­heis­ta ja asiayh­teyk­sistä esil­le ja tu­le­vat ymmär­rettä­vik­si myös ul­ko­puo­li­sel­le kat­so­jal­le, jo­ka pää­see ai­van en­si ker­taa tu­tus­tu­maan näi­hin vie­raan maan ih­mi­siin.

Ta­pan­sa mu­kaan Hon­ka­sa­lol­la ei ole kii­re min­nekään. Hän tark­kai­lee, tai enemmän­kin hen­gittää ka­me­ral­la yh­dessä koh­teen kans­sa, ja an­taa vain ta­pah­tua. Vii­pyi­levästä tyy­listä kas­vaa kuin var­kain ri­kas ko­ko­nai­suus niin, että kaik­ki näyttää yk­sin­ker­tai­sel­ta ja sel­keältä, luon­nol­li­sel­ta ja vai­vat­to­mal­ta. Ito – Seit­ti – Kil­voit­te­li­jan päivä­kir­ja on sekä il­ma­va että läm­min, syväl­le luo­taa­va ja ke­vyt kuin henkäys. Ke­vyt myös pu­hues­saan kuo­le­mas­ta tai ku­va­tes­saan sitä suo­raan ja raa­dol­li­se­na, ku­ten niissä gra­fii­kan leh­dissä, jois­sa koi­rat re­pivät muu­mioi­tu­vaa ruu­mis­ta.

Kak­si jak­soa elo­ku­vas­sa poik­keaa ylei­sestä tyy­listä. Toi­ses­sa Fu­jio­ka tar­joi­lee baa­ris­saan juo­mia nai­sil­le ja kuu­lem­me hä­nen hu­ma­lai­ses­ta men­nei­syy­destään. Toi­ses­sa trans­ves­tiit­ti lau­laa lä­hi­ku­vas­sa play­bac­ki­na tun­teel­li­sen is­kelmän alus­ta lop­puun. Koh­tauk­set ovat eri­pa­ri­sia elo­ku­van ylei­sel­le jär­jes­tyk­sel­le, jos­sa Fu­jio­ka koh­taa ih­mi­siä pol­via­sen­nos­sa kah­des­taan ja kas­vok­kain (tai nuor­ten mies­ten ta­paa­mi­sis­sa omien äi­tiensä kans­sa). Vaik­ka poik­kea­mat tun­tu­vat mel­kein tyy­li­ri­kol­ta har­taas­sa ko­ko­nai­suu­des­sa, ne ovat kum­pi­kin sil­ti välttämättö­miä näyttäessään mun­kin suh­tees­sa nai­siin, sekä ku­va­tes­saan eli­nympä­ristöä, mun­kin työ­sar­kaa suur­kau­pun­gis­sa.

Pääo­sin Pir­jo Hon­ka­sa­lo – jo­ka on pait­si oh­jan­nut, kä­si­kir­joit­ta­nut (yh­dessä ja­pa­nin kääntäjänsä Mii­ka Pöl­kin kans­sa) ja ku­van­nut (Häll­for­sin kans­sa) elo­ku­van, myös lei­kan­nut sen – saa Itos­sa kaik­ki ele­men­tit yh­dis­tymään sau­mat­to­mas­ti. Yos­hi­no­bun eri­lais­ten ta­paa­mis­ten, kes­kus­te­lu­jen ja kau­pun­kio­tos­ten päällä kul­ke­van sisäi­sen mo­no­lo­gin vä­lil­le ei tu­le kei­no­te­kois­ta siir­ros­ta. Itos­sa do­ku­ment­ti ei erot­te­le ar­kis­ta, rea­lis­tis­ta ja toi­saal­ta ru­nol­lis­ta ja hen­kistä – kaik­ki on yhtä ko­ko­nai­suut­ta. Ai­na­kin Ito saa sen näyttämään siltä.

Ehkä tämän hen­kis­ty­neen To­kio-e­lo­ku­van suu­rin an­sio on se, että se ei py­ri kään­nyttämään ketään mi­hinkään. Elo­ku­vas­sa budd­ha­lai­suus ei näyttäy­dy ai­noa­na oi­kea­na tienä, eikä edes hen­kis­ty­mi­nen sinänsä. (Vaik­ka nyrk­kei­ly­val­men­ta­jan mot­to ”Älä ajat­te­le niin saat ai­kai­sek­si” voi myös ol­la erään­lais­ta hen­ki­syyttä). Ito ku­vaa et­sis­ke­lijöitä, jot­ka ovat jos­kus löytä­neet jo­tain, mikä kan­taa eteen­kinpäin. Elo­ku­van me­di­ta­tii­vi­suus, sen ku­va-a­ja­tus­vir­ta, on hy­vin loh­dut­ta­vaa ja te­ra­peut­tis­ta. Iton näyttä­mien ih­mis­ten elämässä on ol­lut vai­kei­ta ai­ko­ja ja tu­le­vai­suus on tie­tys­ti tun­te­ma­ton kai­kil­le. Mut­ta niin kuin Fu­jio­ka lop­pu­puo­lel­la to­teaa: ”Il­man hä­viön ko­ke­mis­ta elämä on rak­kau­de­ton­ta.”

I­to on taas uu­si voit­to Hon­ka­sa­lon tin­kimättömällä tai­teel­li­sel­la lin­jal­la. Ei ih­me, että häntä pi­detään myös maail­mal­la yh­tenä joh­ta­vis­ta do­ku­ment­tie­lo­ku­vien te­kijöistä. Elo­ku­van hui­kai­se­vaa ku­vaus­ta var­jel­tiin Suo­men en­si-il­ta­vuon­na 2010 niin, et­ten minäkään saa­nut pyynnöistä huo­li­mat­ta ar­vos­te­lu­le­vyä kä­sii­ni. (I­toa esi­tet­tiin tuol­loin vain Hel­sin­gissä.) Hon­ka­sa­lo ja tuot­ta­ja ha­lu­si­vat näyttää Iton vain elo­ku­va­teat­te­reis­sa, jois­sa sen mus­tan sä­vyt tu­li­si­vat val­ko­kan­kaal­la fil­min eri­koi­sen ho­peakä­sit­te­lyn jäl­jiltä par­hai­ten esiin. Jus­si-juh­las­sa en malt­ta­nut ol­la huo­maut­ta­mas­ta asias­ta oh­jaa­jal­le, mut­ta Hon­ka­sa­lon aseis­ta­rii­su­va var­muus, että minä­kin pää­si­sin fil­min vielä nä­kemään, rau­hoit­ti kum­mas­ti.