Jes­per Ch­ris­ten­sen on kah­des­sa vii­mei­sessä Bond-fil­missä se kylmä­silmäi­nen, kil­pi­kon­na­hi­piäi­nen su­per­ri­kol­li­nen, Mr. Whi­te. Ikuis­te­tuis­sa het­kissä tans­ka­laisnäyt­te­lijä on mitä her­kin her­ras­mies, Se­bas­tian Pe­der­sen, jo­ka koh­ta­lok­kaas­ti muut­taa ta­val­li­sen per­hee­nemännän ki­tu­liaan ar­jen 1900-lu­vun alun Malmössä.

Her­ra Pe­der­sen pitää va­lo­ku­vaa­moa. Kun Ma­ria Lars­son (Ma­ria Heis­ka­nen) saa­puu myymään ar­pa­jais­voit­toa, Con­tes­sa-pal­je­ka­me­raa, Pe­der­sen vaa­tii, että rou­va en­sin it­se ko­kei­lee, mil­lai­sia va­lo­ku­via sillä saa.

Ja Ma­rial­la on silmää. Ti­lan­teil­le, tun­nel­mil­le, yk­si­tyis­koh­dil­le ja en­nen kaik­kia ih­mi­sil­le. Pe­der­sen ja ka­me­ra mul­lis­ta­vat Ma­rian maail­man. Ky­se ei ole in­to­hi­moi­ses­ta rak­kaus­ta­ri­nas­ta tai ly­hyestä ihas­tuk­ses­ta. Ma­ria­han on omal­la ta­hol­laan nai­mi­sis­sa Sig­gensä (Mi­kael Persb­randt) kans­sa. Heillä on koh­ta seit­semän las­ta. Ja Pe­der­sen on kai­no, eron­nut ikä­mies. Suh­tees­sa hei­jas­tuu toi­nen mah­dol­li­suus, rin­nak­kai­nen to­del­li­suus, rou­va Lars­so­nin laa­je­ne­va ho­ri­sont­ti.

Sisäi­nen maail­ma

A­vio­liit­to Sig­gen kans­sa on myrs­kyisä. Mies puur­taa, mut­ta on vä­ki­val­tai­nen. Sa­ta­majätkäl­le mais­tuu vii­na rait­tius­seu­ran va­roi­tuk­sis­ta huo­li­mat­ta. Las­ten ja ko­din­hoi­don ohel­la vel­vol­li­suu­den­tun­toi­nen Ma­ria om­pe­lee, pyykkää ja sii­voaa saa­dak­seen per­heel­le ela­tuk­sen Sig­gen työttö­myys­jak­so­jen ai­ka­na.

Sig­gen mie­lestä vai­mo on kylmä, kun sek­siä­kin saa vain, jos py­syy rait­tii­na. Va­lo­ku­vaus­ta mies pitää kot­ko­tuk­se­na. Vaik­ka siitä­kin ale­taan pian Ma­rial­le mak­saa, kun naa­pu­rit ha­lua­vat ikuis­te­tuk­si it­sensä ja por­va­rit omai­suu­ten­sa.

E­lo­ku­van lo­pul­la Lars­so­nin per­heen po­lion sai­ras­ta­nut nuo­rin su­kel­taa ve­den al­la, kos­ka saa ol­la siellä omien aja­tus­ten­sa kans­sa. Sa­maan ta­paan ka­me­ra avaa Ma­rial­le tien sisäi­seen maail­maan. Ajan tyy­liin Ma­ria ot­taa huk­ku­nees­ta tytöstä ku­van tämän äi­dil­le muis­tok­si. Pe­der­sen kiin­nos­tuu kui­ten­kin Ma­rian har­joi­tu­so­tok­ses­ta, jos­sa ruu­miin lisäk­si ik­ku­nois­sa nä­kyvät ute­liai­den las­ten hah­mot.

– Mitä näet, kun kat­sot ka­me­ran lä­pi, ky­syy Pe­der­sen. Ehkä Ma­ria nä­kee sa­man kuin per­ho­sen hei­jas­tues­sa lins­sistä hä­nen käm­me­nel­leen. Tun­tuu kuin het­keen to­del­la voi­si tart­tua: ka­me­ral­la.

Per­soo­nal­li­suu­den ke­hittä­mi­nen ja oman paik­kan­sa löytä­mi­nen ovat Ikuis­tet­tu­jen het­kien tee­mo­ja. Maail­ma voi ol­la ty­ly suo­rit­ta­mi­sen ja epäon­nis­tu­mi­sen paik­ka niil­le, jot­ka eivät kos­kaan koe eri­tyi­syyttään. Troel­lin fil­missä näitä ek­sy­neitä on so­sia­lis­ti Eng­lund (E­mil Jen­sen). Sig­gen ka­ve­ril­le tu­lee seinä vas­taan, kun aat­teen lisäk­si pettää vielä rak­kaus­kin. Koh­ta­lo­to­ve­ri on Ma­rian tyttä­ren kou­lun In­ge­borg, jo­ka syr­jit­tynä ja syrjäy­ty­neenä ka­toaa lah­den jääl­le.

Heis­ka­sen elo­ku­va

Mi­kael Persb­randt tun­ne­taan van­has­ta tv-sar­jas­ta Beck ja uu­des­ta Syyttömänä tuo­mit­tu, myös tuo­rees­ta fil­mistä Kau­to­kei­non ka­pi­na – ja oi­keas­taan jo­ka toi­ses­ta ruot­sa­lai­se­lo­ku­vas­ta. Persb­randt osoit­taa voi­mal­li­ses­ti niin Sig­gen va­loi­sat kuin pi­meät­kin puo­let. Ma­rian päätök­sen py­syä mie­hen rin­nal­la mel­kein ymmärtää.

Mut­ta hie­nos­ta Ch­ris­ten­se­nistä ja upeas­ta Persb­rand­tis­ta huo­li­mat­ta tämä on suo­ma­lai­sen Ma­ria Heis­ka­sen elo­ku­va. Hä­nen Ma­rian­sa on pidät­tyvä ja eleetön, lu­ja nai­nen, jo­ka saa kas­vaa. Jan Troel­lin ka­me­ral­le Ma­ria avau­tuu en­sin va­ro­vas­ti kuin ar­ka eläin, mut­ta lo­pus­sa sil­mien kim­mel­lys ja elämän täy­tey­destä ker­to­va pie­ni hy­my va­lai­se­vat val­ko­kan­kaan.

Heis­ka­sen rin­nal­la si­vuo­sas­sa nähdään Ma­ria Lundq­vist, Klaus Härön Äi­deistä par­haim­mas­ta ja Uu­des­ta ih­mi­sestä tut­tu naa­pu­ri­maan Me­ryl St­reep. Lundq­vist on suu­ren­moi­nen, mut­ta hän ei voi­si ol­la ta­ri­nan Ma­ria. Ruot­sa­laisnäyt­te­lijä pulp­puaa il­mai­sua si­vu­roo­lis­saan sil­loin­kin, kun on hil­jaa. Heis­ka­sen vah­va ole­mi­nen ja luon­to riittävät. Hä­nen Ma­rian­sa on täy­del­li­nen.

Oh­jaa­ja­na Troell ei nyt ku­vaa poik­keu­sih­mi­sen elämä­ker­taa, vaan näyttää vai­mon­sa su­vun kaut­ta juu­ret ko­ko Ruot­sin ke­hit­ty­mi­sel­le vau­raak­si ja mal­til­li­sek­si Poh­jo­lan hy­vin­voin­ti­val­tiok­si. Yhä har­vem­min osuu sil­miin elo­ku­va, jo­ka niin kuin Ikuis­te­tut het­ket ker­too ko­ko­nai­sen ta­ri­nan — ku­ten par­haat va­lo­ku­vat. (HB)