Coe­nin elo­ku­van­te­kijä­vel­jek­set oli­vat 1990-lu­vun alus­sa jo va­kiin­nut­ta­mas­sa omi­tuis­ta ase­maan Hol­lywoo­dis­sa. Bar­ton Fink il­mes­tyi, kun he pi­tivät tois­taa jal­kaa in­de­pen­dent-o­sas­tol­la ja toi­sel­la ta­pai­li­vat iso­ja bud­jet­te­ja.

Bar­ton Fink ei ehkä ole kestä­nyt ai­kaa yhtä hy­vin kuin esi­koi­nen Blood Simp­le tai edeltäjänsä Mil­ler’s Cros­sing. Edel­leen se kui­ten­kin puo­lus­taa paik­kaan­sa kat­so­jas­ta riip­puen kaf­ka­mai­se­na vie­raan­tu­mis­ta­ri­na­na, Hol­lywood-pa­ro­dia­na, hal­lu­si­na­to­ri­se­na sai­raus­ker­to­muk­se­na tai ma­kaa­be­ri­na ko­me­dia­na.

Fink (John Tor­tur­ro) läh­tee Broa­dway-hit­tinsä jäl­keen vas­ta­ha­koi­ses­ti kä­si­kir­joit­ta­jak­si Hol­lywoo­diin. In­tel­lek­tuel­lil­le is­ketään kaik­kea muu­ta osu­va tehtävä kir­joit­taa jo mykkä­fil­mien ai­ka­na to­si­mie­hen esi­ku­vak­si nous­seel­le Wal­la­ce Bee­ryl­le pai­nie­lo­ku­va.

Mies al­kaa seo­ta ja har­hat muut­ta­vat to­del­li­suut­ta. Hul­lu fil­mi­po­mo, juop­po iko­ni­kir­jai­li­ja, sa­la­peräi­nen naa­pu­ri­huo­neen myyn­ti­mies (John Good­man) ja va­lo­ku­van ran­ta­tyttö se­koit­ta­vat pää­hen­kilön pa­kan niin, et­tei siitä sai­si hyvää kättä edes kort­ti­hui­ja­ri. Coe­nin elo­ku­vis­ta tässä on eni­ten vi­vah­tei­ta toi­sen uniennä­kijän, Da­vid Lync­hin, vi­ri­tyk­siin. Pi­rul­lis­ta on se, että Coe­nit eivät vedä niin pal­jon yli, että kat­so­ja pää­si­si hel­pol­la miet­tiessään, mistä oi­kein on ky­se.