”I’m gonna kill Bill”.
”I’m gonna kill Bill”. Tarantino tekee uroteon pystyessään pitämään katsojan otteessaan, vaikka alun perin yhdessä osassa esitettäväksi tarkoitettu eepos pantiin kahtia.
Toinen osa on filosofinen siinä missä ykkösosa oli toiminnallinen. Onhan tämäkin äärimmäisen väkivaltaista viihdettä, mutta monesta pinteestä selvitään kepeän, vaikkakin mustan huumorin turvin.
Kaiken pahan alku ja juuri Bill (David Carradine) nähdään vihdoin edestä ja takaa. 1970-luvun b-filmien tähti tekee uransa parhaan suorituksen, vaikka onhan häntä ohjannut sentään Bergmankin.
Lopputekstien R.I.P-luettelossa ohjaaja paljastaa velkansa. Charles Bronson, Suuren hiljaisuuden ohjaaja Sergio Corbucci, italokauhun merkkimies Lucio Fulci, ensimmäinen kungfu-tähti Lo Lieh, italowesternin mestariohjaaja Sergio Leone, sarjafilmien tekijä William Witney ja konnarooleistaan tuttu Lee Van Cleef ovat osaltaan nimiä, joita ilman ei luultavasti olisi Tarantinoakaan.
Laadukas kuva. Noin 30 min. kohdalla se muuttuu joksikin aikaa kropatuksi kokokuvaksi. Hieman aiemmin puhelimen hälytysääni soi epäloogisessa kohdassa. Kaksi täyteläistä ääniraitaa. DTS:n bassot ovat niin tömäkät, että se asettaa subbarille jo vaatimuksia. DD ei iske samalla volyymilla yli. Robert Rodriguezin musiikki toimii hyvin tarkasti. Ekstroissa 25 min. dokumentti, 11 min. Robert Rodriguezin bändin Chingonin keikkaa, 3 min. poistettu, kovan luokan kohtaus ja Tarantino-elokuvien trailerit.