Dahmer kulkee alusta loppuun ahdistavissa tunnelmissa, hidastempoisesti edeten.
Dahmer kulkee alusta loppuun ahdistavissa tunnelmissa, hidastempoisesti edeten. Siinä missä esikuvansa Ed Gein (Deranged, 1974) ja Henry Lee Lucas (Henry – A Portrait of a Serial Killer, 1986) omilla vuosikymmenillään ahdistivat katsojan järkkymättömällä kasvottomuudellaan, on Jeffrey Dahmerille onnistuttu rakentamaan oikeat kasvot. Näitä sarjamurhaajaelokuvia yhdistää tosiseikkojen ohella se, että kaikissa pyritään antamaan katsojalle mahdollisimman realistinen kuva amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja etenkin niistä yhteisöistä, joissa heikoimmilla yksilöillä on syrjäytyminen jatkuvana riskinä. Tässä elokuvassa tuohon yhteisöön tutustutaan koskettavissa takautumajaksoissa. Jeremy Renner on loistava nimiosassa. Hänen vakavilla kasvoillaan näkyy jo lapsena tukahdutettu tiedostamaton suru. Kamera viipyy pojassa pitkiä aikoja ja seuraa tämän hillittyjä eleitä, ikään kuin yrittäen selittää kaiken vain kysymällä, miksi. Tämän kaiken rakkaudettomuuden ja kovuuden keskellä ohjaaja on halunnut etsiä myös välittämisen tunnetta.
Elokuvassa on todella kirkkaat, jopa räikeät värit. Upeasti valaistu ja lavastettu elokuva on tarkkapiirtoinen. Ääniraita ei ole ihan kuvan tasoa. Tehosteet ovat etäällä, ja monikanavaisuutta on käytetty säästeliäästi. Ekstroissa on 16 minuuttia pitkä featurette sekä trailereita. (VA)