Enkelit ja demonit on sujuvampi ja viihdyttävämpi elokuva kuin Dan Brownin Da Vinci –koodiin perustunut edeltäjä.
Enkelit ja demonit on sujuvampi ja viihdyttävämpi elokuva kuin Dan Brownin Da Vinci –koodiin perustunut edeltäjä. Jeesuksen verenperinnön tutkiminen vaikutti Ron Howardin edellisessä ohjauksessa mauttomalta, niin uskovaisen kuin uskottomankin näkökulmista. Juonen kuljetuskin kompasteli näppäryyteensä.
Tilanne on aivan toinen, kun ylimaallinen hörhöily jää taka-alalle. Enkeleissä ja demoneissa keskitytään reilusti vain Vatikaanin kirkonmiesten kiistelyyn, politikointiin ja vallanhimoon, jota tutkaillaan sekä ymmärtävällä että kriittisellä silmällä. Eikä katsojaa haittaa, että taustalla vaihtuvat vilkkaasti Rooman ja Vatikaanin kaupunkimaisemat, kulttuurikohteet ja taideaarteet Berninin veistoksista Caravaggion Pyhään Pietariin.
Maailman ainoa symbologisti – mahtava duuni muuten varmaan – Tom Hanksin esittämä Robert Langdon noudetaan uima-altaalta purkamaan kardinaalien kriisiä. Viimeisin Paavi on kuollut, ehkä jopa murhattu. Vuosisatoja vanha salaseura Illuminati käyttää Sikstuksen kappelissa istuvien kirkkoisien konklaavia, eli uuden Paavin valintatilaisuutta, hyväkseen päästäkseen päämääräänsä. Ympäri kaupunkia tapahtuu kidnappauksia ja terrorin pelko uhkaa Vatikaania evakuoinnilla. Yrittävät vallan anastaa sitten omasta mielestään puhtaan uskon tai tieteen edustajat, keinot ovat joka tapauksessa likaisia ja väkivaltaisia.
Kun Langdonin kumppani paljastui Da Vinci –koodissa Jeesuksen sukulaiseksi, on ymmärrettävää, että naisella kysyntää ja jos jonkinlaista ihmekeikkaa riittää. Siksi Audrey Tautoun on korvannut Enkeleissä ja demoneissa israelilainen Aylet Zurer, joka esittää Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERNin tieteilijää. Tämä joutuu todistamaan, kuinka hiukkasen kiihdytetty antimateria varastetaan filmin omaksi ”MacGuffiniksi” eli filmillisen jännitysjuonen liikuttajaksi. Antimateria kuulostaa scifiltä, mutta on todellisuutta ja kykenee räjäyttämään lian ja kaiken muunkin pois kuin atomipommi.
Symbologi turistioppaana
Tom Hanksin hahmo on kiinnostavampi kuin edellisessä elokuvassa. Häntä tukevat Vatikaanin vastavoimina Ewan McGregor nuorena ”camerlengona”, jolla on tärkeä symbolinen tehtävä Paavin kuoleman jälkeen, sekä vanhaa kardinaalia esittävä Armin Mueller-Stahl.
Salvatore Totinon kuvat kulkevat nautittavan selkeinä, vaikka kerronnan rytmi on tiukka. Salaseuran johtolankojen seuraaminen maamerkiltä toiselle muistuttaa opastettua turistikierrosta tai lautapeliä vihjeineen ja oikoteineen. Kulttuurin ja historian kerrostumia ehditään raapaista vain pinnalta, mutta Ron Howard pitää kertomuksen kiinnostavana katolisilla rituaaleilla ja päästäen katsojan lähelle kaikkein pyhintä instituutiota, joka sisäpiireineen kovasti muistuttaa kummisetämäistä mafiaorganisaatiota.
Da Vinci –koodin kurttunaamaisuuden on Enkeleissä ja demoneissa korvannut paikoin suorastaan valloittava huumori, joten Howardin uutuus on oivaa viihdettä. Hyvin suunnitellun palapelin osaset löytävät lopussa tarkasti kohdalleen. Suurelokuvan ytimessä aistii intiimiyttä ja vaihteeksi käytössä on ihan vain ihmisen kokoinen näytelmän konna. Ilmalento Pietarinaukiolla on komeaa elokuvantekoa ja lopuksi paljastuvan uuden Paavin valinta tuo poeettista oikeutta, yllättävää lämpöä ja inhimillisyyttä välillä raadolliseksi yltyneeseen mysteerijännäriin. (HB)