Val­tais­tuin­pe­lin kol­mas kau­si te­kee poik­keuk­sel­lis­ta te­le­vi­sio­his­to­riaa. Sen tai­teel­li­nen, dra­ma­tur­gi­nen tai am­ma­til­li­nen ta­so ei not­kah­da. Mut­ta hy­per­his­to­riaa se edus­taa omas­sa la­ji­tyy­pissään fan­ta­sias­sa, missä päät­tymättö­mien ta­ri­noi­den pai­no­las­ti on val­ta­va.

Geor­ge R.R. Mar­ti­nin ro­maa­ni­sar­jaan Tu­len ja jää lau­lu ei ole eden­nyt oi­keas­taan mi­hinkään vii­den kir­jan voi­mal­la. Se ei pal­jon hait­taa. Imua tun­tuu ole­van.

Tv-sar­ja tu­lee tie­tys­ti vielä enemmän perässä. Kol­mas kau­si sentään sisältää toi­sen kir­jan dra­maat­ti­sim­mat ta­pah­tu­mat ko­ho­koh­ta­naan hä­kel­lyttävä ”T­he Rains of Cas­ta­me­re”. Tär­keintä on kui­ten­kin se, että kau­si an­siok­kaas­ti sy­ventää ko­ko pitkän bal­la­din lähtö­koh­taa.

Mar­tin ei syyl­lis­ty­nyt tol­kie­nis­miin, vaik­ka myös hä­nen lähtö­koh­tan­sa on kris­ti­nus­kol­ta hais­kah­ta­va hyvän ja pa­han vä­li­nen tais­te­lu. Avain löy­tyy jo kir­ja­sar­jan ni­mestä, mut­ta mas­sii­vis­ten ta­pah­tu­mien edessä se mei­naa unoh­tua. Kun primää­ria­ro­mi haih­tuu, itä­mai­nen ying ja yang –a­se­tel­ma ko­ros­tuu.

Ei edes nou­se­va us­kon­to eli tu­li, ole ko­vin abos­luut­ti­nen hyvä, kaik­kea muu­ta. Vas­ta­poo­li, pi­meys ja kylmä, on edel­leen ai­ka­moi­nen ar­voi­tus. Edus­taa­ko se luon­non kos­toa it­sekkäil­le ih­mi­sil­le kuin kreik­ka­lai­sis­sa ta­ruis­sa ikään?

Tämän pe­rus­juon­teen rin­nal­la kan­so­jen, su­ku­jen ja yk­silöi­den juo­nit­te­lut tun­tu­vat pe­rin pie­niltä. Lo­pul­ta luon­to on suu­rem­pi ko­ko­nai­suus, vaik­ka ih­mi­set erään­lai­ses­sa var­hais­kes­kiai­kai­ses­sa ee­tok­ses­saan pyr­kivät eläin­ten ta­paan var­mis­ta­maan ai­noan heil­le tär­keän asian, su­vun­jat­ka­mi­sen ja jäl­keläis­ten hy­vin­voin­nin. Luon­to toi­mii sa­moin, mut­ta ko­ko­nai­suu­te­na, jos­sa la­jit ja yk­silöt nii­den mu­ka­na jou­tu­vat ko­vil­le.

Kai­ken ar­voi­tuk­sel­li­suus, mut­ta ei liial­li­nen su­meus, lisää kat­so­jan mie­len­kiin­toa. Ta­ri­nat kai­ken lisäk­si poh­jau­tu­vat ylei­seen ja yleispä­tevään po­liit­ti­seen his­to­riaan si­ten, että luul­ta­vas­ti kaik­kial­la maail­mas­sa huo­ma­taan hui­kei­ta al­le­go­rioi­ta.

E­si­mer­kik­si suo­ma­lai­nen saat­taa aja­tel­la Poh­joi­sen edus­ta­van Neu­vos­to­lii­ton mo­ni­kym­men­vuo­tis­ta pus­ku­ria, Suo­mea. Freyt puo­les­taan ovat il­mi­sel­viä his­to­rian va­paa­mat­kus­ta­jia ku­ten Sveit­si ja Ruot­si, jot­ka ovat vain hyö­ty­neet mui­den kan­so­jen kär­si­myk­sistä.

Täl­lais­ta on kun­non fik­tio. Toi­nen jal­ka vat­kaa mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa ja toi­nen up­poaa to­del­li­suu­den sa­veen.