Oh­jaa­ja Saa­ra Saa­re­la te­ki kah­dek­san vuot­ta sit­ten Tai­de­teol­li­sen kor­kea­kou­lun opinnäy­te­työnään haus­kan ta­ri­nan maa­la­ris­ta (Kai Leh­ti­nen), jo­ka us­koo tärpä­tin vie­neen tun­teet.

Leh­ti­nen te­kee bra­vuu­ri­suo­ri­tuk­sen­sa hie­man hi­taa­na, mut­ta hy­vin reh­tinä suo­ma­lais­mie­henä, jo­ka ei ehkä näytä tun­tei­taan, mut­ta ar­vot­taa vai­mon ja lap­sen elämän tär­keimmäk­si asiak­si. Lap­set ko­kei­le­vat tun­ne-elämän ää­ripäitä eläin­ten hau­taus­maal­la, ja vai­mo ko­kei­lee eläin­ten­suo­je­luis­ku­ja. Si­vu­tee­mat eivät is­tu ai­van sau­mat­to­mas­ti ko­ko­nais­ku­vaan, mikä on sää­li.

Jo­ka ta­pauk­ses­sa mu­ka­vas­ti vat­san­poh­jaa kut­kut­ta­vaa me­noa on tar­jol­la li­ki tun­nin ajak­si. Sinänsä elo­ku­va tai­taa ol­la ylittämätön, sillä tus­kin mo­ni­kaan opis­ke­li­jan lop­pu­työ kan­taa näin pitkäl­le, saa­ti pää­see DVD:l­le.

O­ma kun­nian­sa kuu­luu Kai Leh­ti­sel­le, jo­ka on ai­noa suo­ma­laisnäyt­te­lijä, jo­ta voi ver­ra­ta van­hoi­hin kon­ka­rei­hin.

Sa­ma on­gel­ma on jen­keissä­kin. Ku­ka ä­lykäs nuo­ri ha­luaa al­kaa uu­dek­si Brad Pit­tik­si?

Näyt­te­le­mi­nen vaa­tii tun­neä­lyä. Ka­ris­ma taas syn­tyy. Jot­ta mo­lem­pia löy­tyi­si, vaa­di­taan pie­ni ih­me.