Ni­hi­lis­ti­sen fi­lo­so­fian mu­kaan kaik­ki on bis­nestä ai­na elot­to­mas­ta luon­nos­ta eläi­miin ja ih­mi­siin. Luon­nos­sa voit­taa usein vah­vin, mut­ta ei ai­na, sillä so­peu­tu­vin on sit­kein. Kun työvä­ki ja pal­kan­mak­sa­ja käyvät työeh­to­so­pi­mus­neu­vot­te­lu­ja, edel­li­nen käy kaup­paa jäl­kimmäi­sen kans­sa. Jo­pa pa­ri­suh­de on hy­vin kät­ket­tyä bis­nestä, jos­sa to­ki käy­tetään myös hen­kistä ja ruu­mil­lis­ta va­luut­taa ai­don ka­hi­se­van si­jaan.

Tätä nä­ke­mystä ku­vas­ta­vat eri­tyi­sen hy­vin Do­nald E. West­la­ken sa­la­ni­mellä Ric­hard Stark kir­joit­ta­mat kym­me­net Par­ker-ro­maa­nit.

Par­ke­ria on ku­vat­tu me­nes­tyk­sel­li­ses­ti jo aiem­min (var­sin­kin Boor­ma­nin Tap­pa­jan jäl­jet/­Point Plank, 1967), jos­ta ve­te­raa­nioh­jaa­ja Hackf­ro­din Par­ker jää tai­teel­li­sisl­ta an­sioil­taaan, mut­ta toi­min­ta, dy­naa­mi­suus ja kä­si­kir­joi­tuk­sen is­ke­vyys eivät jätä toi­vo­mi­sen va­raa.

Ja­son Stat­ham on tur­han brit­tiläi­nen roo­liin­sa, mut­ta sym­paat­ti­se­na näyt­te­lijänä hän ot­taa ai­ka hy­vin omak­seen mur­to­var­kauss­pe­sia­lis­tin roo­lin. Par­ker poik­keaa kai­kis­ta ste­reo­ty­piois­ta siinä, että hän on erään­lai­nen jee­sus­hah­mo ra­han­lai­naa­jien temp­pe­lissä. Hän tap­paa ar­mot­ta kaik­ki vas­tus­ta­jan­sa, mut­ta huo­leh­tii oi­keu­den­mu­kai­sis­ta saa­liin­jaois­ta ja si­vul­lis­ten tur­val­li­suu­des­ta. Tätä hah­moa kai­va­taan juu­ri ny­kypäivänä, kun pi­nok­kion­nenät kas­va­van kaik­kien kas­voi­hin niin ta­los­sa kuin puu­tar­has­sa.

Ta­ri­na pe­rus­tuu ro­maa­niin Flash­fi­re (2000) ja se ker­too hu­vi­puis­ton ryöstöstä al­ka­vas­ta ko­vas­ta vä­lien­sel­vit­te­lystä Chi­ca­gon ma­fian kans­sa. Par­ker saa tap­pa­jat peräänsä ja jou­tuu huo­maa­maan hyökkäyk­sen ole­van pa­ras puo­lus­tus.