“Oi lap­set/­Ko­hot­ta­kaa ää­nen­ne!/­Lap­set, iloit­kaa!”

Vii­mei­sen Pot­ter-kir­jan elo­ku­va­ver­sios­sa Har­ry tans­sit­taa Her­mio­nea tel­tas­sa. Nick Ca­ven ja gos­pel­kuo­ron synkän­toi­vei­kas lau­lu O Child­ren saa nuo­ret kei­nu­maan. Ca­ven ja The Bad Seed­sin tup­la­le­vy Abat­toir Blues/T­he Ly­re of Orp­heus (2004) tai­taa saa­da uu­sia kuu­li­joi­ta.

Big Brot­he­ria ja nuor­ten Ka­ko­laa­kin mit­ta­vam­pi ih­mis­koe lä­hes­tyy päätöstään. Ny­kyi­sin 20-, 21- ja 22-vuo­tiaat Em­ma Wat­son, Da­niel Radc­lif­fe ja Ru­pert Grint ovat viettä­neet mel­kein puo­let elämästään fil­mi­ka­me­roi­den edessä ta­ru­maail­maan vetäy­ty­neinä. Se­kin tuo mie­len­kiin­toa Har­ry Pot­te­rin ja kuo­le­man var­je­lus­ten en­simmäi­seen puo­lik­kaa­seen. Suu­ri osa Kok­ko­lan­kin en­si-il­lan yleisöstä on vart­tu­nut yhtä mat­kaa Her­mio­nen, Har­ryn ja Ro­nin kans­sa.

I­loi­set het­ket, tans­si ja hää­hu­mu ovat poik­keus­ti­lan­tei­ta uu­des­sa Pot­te­ris­sa. En­tis­ten kou­lu­ka­ve­rien ystä­vyys on vah­vaa, mut­ta nyt Har­ryn, Her­mio­nen ja Ro­nin kol­mik­ko sy­lei­lee toi­siaan jo epä­toi­voi­ses­ti, kuin tur­vaa ja loh­tua ha­kien. Ty­ly­pah­kan viat­to­mat kou­lupäivät ja ver­ran­nol­li­nen tur­va ovat Dumb­le­do­ren myötä ka­teis­sa ja ka­ve­rus­ten vit­sit vä­hissä.

Ai­kui­suus­kin ve­rot­taa huo­let­to­muut­ta. Kol­mi­kon vä­lil­le tu­lee sek­suaa­li­sen kil­pai­lun ja ka­teu­den jän­nit­teitä, joi­ta voi­ma­kas vas­tus­ta­ja pyr­kii käyttämään hyväk­si. Ron osoit­tau­tuu luon­teel­taan – tällä­kin ker­taa näyt­te­lijänsä Grin­tin jä­reän­mie­hekkään ha­bi­tuk­sen vas­tai­ses­ti – hei­koim­mak­si len­kik­si ja si­ten alt­tiik­si, kun ystä­vys­ten vä­liin py­ritään lyömään kii­laa. Muu­ten­kin pa­han kam­pea­mi­nen val­las­ta käy kol­mi­kol­le en­tistä ras­kaam­mak­si. Vol­de­mor­tin kan­na­tus­lu­vut kas­va­vat no­peam­min kuin pe­rus­suo­ma­lai­sil­la. Ty­ly­pah­ka ja Tai­ka­mi­nis­te­riö on jo val­lat­tu ja Vol­de­mor­tin kä­ty­reinä kaap­pa­rit har­ven­ta­vat ih­misjäs­tejä ja ku­ra­ve­ri­siä puh­taan noi­ta­ro­dun tieltä.

Sa­mas­sa mää­rin Pot­te­rit eivät ole aiem­min am­men­ta­neet to­del­li­suu­des­ta. Do­lo­res Pi­men­non pöydältä löy­tyvä jäs­ti­vi­hap­ro­pa­gan­da ja ra­dios­sa luet­ta­vat me­ne­tet­ty­jen lis­tat muis­tut­ta­vat nat­si-Sak­san 30-lu­vun juu­ta­lais­vai­no­ja. Ja vil­jel­tiinhän Vol­de­mor­tin ta­pai­sia su­vait­se­mat­to­mia ää­nen­pai­no­ja juu­ri seu­ra­kun­ta­vaa­lien al­la pu­heen­vuo­rois­sa ja mie­li­pi­de­pos­tis­sa. ”Epä­vel­ho­mai­ses­ta toi­min­nas­ta” syy­tet­ty­jen per­kaus ja pu­hut­te­lut Tai­ka­mi­nis­te­riössä saa­vat ai­kaan kyl­miä vä­reitä. Oh­jaa­ja Da­vid Ya­tes on­nis­tuu kylvämään le­vot­to­muut­ta osu­vas­ti va­lit­tu­jen hen­kilö­hah­mo­jen myötä: uu­det luu­dat la­kai­se­vat.

”Tässä tu­lee Frank ja kur­ja van­ha Jim/­Kaik­ki ko­koon­tu­vat ympä­ril­le ystä­vie­ni ke­ra/O­lem­me van­hem­pia nyt/­Va­lo on hämärää/­Ja kaik­ki on vas­ta alus­sa.”

Kuo­le­man var­je­luk­sis­sa pa­ha jyrää ja pa­nee hyvän puol­ta­jat al­ta­vas­taa­jik­si. On­han se kieltämättä dra­maat­tis­ta. Tum­man­pu­hu­vat ku­vat ko­mei­le­vat al­ku­jak­sois­sa Tai­ka­mi­nis­te­riössä ja Weas­leyn ko­din ympä­ristössä. Vol­de­mor­tin kä­ty­rien har­hau­tus Har­ryn jäl­jiltä Pot­ter-k­loo­nien avul­la on haus­ka ja toi­mi­va efek­ti, jos­sa sau­mo­ja ei huo­maan. Sen si­jaan si­vu­vau­nu­mat­ka Hag­ri­din kyy­dissä ja ta­kaa-a­ja­jien väis­te­ly il­mas­sa tun­tu­vat en­nen näh­dyltä ja tur­han pit­ki­te­tyltä tai­donnäyt­teeltä.

E­lo­ku­van vii­mei­nen tun­ti puu­dut­taa. Liian pal­jon on hir­nyrk­kien mel­ko abst­rak­tin et­sis­ke­lyn va­ras­sa. Muis­tam­me­han tie­tys­ti kaik­ki, että hir­nyr­kit ovat avain Vol­de­mor­tin kaa­ta­mi­seen? Row­lin­gin pitkän kir­ja­sar­jan juo­nen­pu­non­ta ai­heut­taa on­gel­mia kai­kes­ta kar­si­maan jou­tu­vis­sa elo­ku­va­ver­siois­sa. Ra­ken­teel­li­se­na rat­kai­su­na Kuo­le­man var­je­lus­ten et­si ja tu­hoa -leik­ki käy tur­han sat­tu­man­va­rai­sek­si. Kun mistä ta­han­sa voi tai­kahäippäistä ja il­miin­tyä min­ne vain, mie­len­kiin­to ta­ri­naan al­kaa hii­pua.

Vai­kut­ta­via koh­tauk­sia to­ki riittää. Her­mio­nen kans­sa käydään lu­men peittämällä hau­taus­maal­la jättämässä sep­pe­le Pot­te­rin van­hem­mil­le. Myö­hem­min Har­ry ja Ron pe­las­ta­vat hen­kensä uhal­la mie­kan jään al­ta lam­mes­ta. Tut­tuun ta­paan­sa kir­jai­li­ja on käyttä­nyt van­ho­ja brit­ti­le­gen­do­ja kuin kai­kui­na pe­rin­nettä kun­nioit­ta­vas­sa vel­ho­ta­ri­nas­saan. Miek­ka löy­tyy Art­hu­rin Ex­ca­li­bu­rin le­gen­dan tyy­liin, mut­ta ko­vin vähäl­le sen vai­ku­tus jää ai­na­kin päätös­ker­to­muk­sen en­simmäi­sessä puo­lik­kaas­sa. Niin poi­kien kuin mies­ten­kin to­del­li­nen po­tens­si tun­tuu yhä löy­tyvän tai­ka­var­vus­ta.

Kuo­le­man var­je­luk­set jää vä­ki­sin tässä vai­hees­sa kes­ken­te­koi­sek­si, eikä ham­pu­ri­lai­sen pih­viin päästä vielä kä­sik­si. Eri­koi­sen­ni­mi­siä hen­kilöitä pu­toi­lee fil­miin kir­jan si­vuil­ta vii­den mi­nuu­tin vä­lein. Kah­den ja puo­len tun­nin kes­to­kin on liian ly­hyt sy­ven­ty­mi­seen ja ti­lan­tei­den tyy­dyttävään ke­hit­te­lyyn. Pitkät vael­luk­set Dea­nin metsässä ja muual­la ovat ku­val­li­ses­ti vai­kut­ta­via hiu­kan Sor­mus­ten her­ran hen­gessä. Tois­tues­saan nämä poh­dis­ke­le­vat, ve­nyt­te­levät ja hie­man ir­rot­te­le­vat­kin su­van­to­koh­dat kui­ten­kin hait­taa­vat it­senäi­sen elo­ku­vao­san ryt­miä. Har­ryn, Her­mio­nen ja Ro­nin kes­kinäi­siä suh­tei­ta voi­daan tar­kas­tel­la näillä har­taas­ti ympä­rikäy­villä ret­killä. Vä­lillä to­sin kon­na­kaap­pa­rit tar­joa­vat vauh­di­kas­ta vaih­te­lua, mut­ta sen myötä Kuo­le­man var­je­luk­sis­ta uh­kaa tul­la Twi­light-e­lo­ku­van Epäi­lyk­sen ta­pais­ta hek­tistä metsä­juok­sua.

”­Meillä on vas­taus kaik­kiin pel­koi­hin­ne/­Se on ly­hyt, yk­sin­ker­tai­nen, kris­tal­lin­kir­kas/­Se on ympä­rillä jos­sain täällä/­Hu­kas­sa voit­to­jem­me seas­sa.”

Pa­hak­si on­nek­si myös aiem­mis­ta osis­ta tu­tut van­hat hah­mot, Weas­leyt, Mal­foyt, Hag­rid, Bel­lat­rix, Vil­li­silmä ja Kal­ka­ros­kin, jäävät kuin vie­rai­le­viin si­vu­roo­lei­hin. Vai­ku­tuk­sen eh­tii sentään tehdä Bill Nig­hy tai­ka­mi­nis­te­riön Ru­fus Ry­mis­tyi­rinä. Rhys Ifans on eri­no­mai­nen Lu­na Lo­ve­ki­van kär­sivä isänä. Pää­pa­hik­ses­ta on sa­not­ta­va, että mitä vä­hemmän Vol­de­mor­tia on näissä elo­ku­vis­sa näh­nyt, sitä pe­lot­ta­vam­pi je­hu se on ol­lut. Nyt läsnäo­loon eh­tii tot­tua, mut­ta Ralph Fien­nes näyt­te­lee to­ki var­mas­ti ja nau­tit­ta­vas­ti käär­me­naa­ma­na­kin.

”­Hei, pik­ku ju­na!/­Hyppääm­me kaik­ki kyy­tiin/­Ju­nan, jo­ka vie Val­ta­kun­taan/O­lem­me on­nel­li­sia, äi­ti, meillä on haus­kaa/Eikä ju­na ole vielä edes läh­te­nyt ase­mal­ta.”

Tämän Pot­ter-e­lo­ku­van eh­dot­to­mia ko­ho­koh­tia – Har­ryn ja Her­mio­nen tans­sin ohes­sa — on Dob­by-ton­tun jää­hyväi­set. Koh­taus nou­see pot­te­ro­lo­gias­sa jo­pa kos­ket­ta­vam­mak­si kuin Dumb­le­do­ren kuo­le­ma. Dob­by oli­si di­gio­len­to­na voi­nut ol­la ta­ri­nas­sa ai­van yhtä är­syttävä ja miel­lyttä­mi­sen­ki­peä tar­pee­ton li­su­ke kuin Star War­sin ras­ta­pa­tu Jar Jar Binks. Mut­ta ei! Vii­mei­sellä ran­nal­la Har­ryn sy­lissä kilt­ti, or­juu­des­ta va­pau­tet­tu ko­ti­tont­tu Dob­by ir­rot­taa kyy­ne­leen paa­tu­neim­man­kin silmästä. Toi­nen hui­pen­nus elo­ku­vas­sa on var­joa­ni­maa­tio­na ker­rot­tu sa­tu kol­mes­ta vel­jek­sestä ja sel­ja­sau­vas­ta, el­py­mis­ki­vestä ja nä­kymättö­myys­vii­tas­ta. Sveit­siläi­sen Ben Hi­bo­nin häikäi­seväs­ti to­teut­ta­ma ani­maa­tio-o­suus on it­senäi­senä ly­hyt­fil­minä­kin yh­den Os­ca­rin ar­voi­nen.

Radc­lif­fen ja Wat­so­nin alas­ton­koh­tauk­ses­ta on ko­his­tu mark­ki­noin­ti­mie­lessä. Se ei ole kum­moi­nen, oi­keas­taan pet­ty­mys. Pa­ra­tii­si­mai­nen Aa­ta­mi ja Ee­va -koh­taus oli­si voi­nut ni­vel­tyä voi­maan­nut­ta­va­na ja luon­nol­li­se­na osa­na ystä­vys­ten ke­hi­tys­ta­ri­naan muo­dos­sa tai toi­ses­sa. Tässä sitä käy­tetään kui­ten­kin vain silmänkääntö­temp­pu­na asiaan il­mei­ses­ti kuu­lu­van, mut­ta tylsännäköi­sen tai­ka­hoh­teen ke­ra – jo­ka saa Har­ryn ja Her­mio­nen näyttäy­tymään kuin peh­moe­root­ti­sen yh­teis­suih­kun nos­ta­man höy­ryn lä­pi. Koh­taus toi­mii vain Ro­nin mus­ta­suk­kai­suu­den ja us­kol­li­suu­den koe­tin­ki­venä. Pa­rem­min ai­kui­suu­den on­nes­ta ja ystä­vyy­den vas­tuus­ta nau­ti­taan tel­tan tans­si­ko­ho­koh­das­sa. Se­kin on tie­tys­ti vain het­ken hengäh­dys ylei­sen epä­var­muu­den kes­kellä.

Cua­ro­nin oh­jaa­ma Az­ka­ba­nin van­ki, Newel­lin Lie­keh­tivä pi­ka­ri ja Da­vid Ya­te­sin Fee­nik­sin kil­ta ovat Pot­ter-sar­jan suo­sik­ki­ni. Nyt Ya­tes ei yllä sa­maan. Kuo­le­man var­je­luk­set ei ko­hon­nut mah­ta­vim­piin cliff­han­ger-tun­nel­miin, vaik­ka Vol­de­mort lop­pu­koh­tauk­ses­sa riek­kuu­kin voi­ton­rie­mui­se­na ava­tun hau­dan ää­rellä.

Mut­ta ta­ri­napäätök­sen toi­nen osa on nähtävä. Mi­hinkähän King’s Cros­sil­ta läh­te­nyt ju­na lap­set kym­me­nessä vuo­des­sa kul­jet­taa? Niin kuin Nick Ca­ve lau­laa:

”­Hei, pik­ku ju­na!/O­do­ta mi­nua!/O­lin so­kea, mut­ta nyt näen taas/­Voi­si­ko ku­vi­tel­la/Että mi­nul­le­kin löy­tyi­si va­paa paik­ka?”

(Suo­men­nos­lai­nat Nick Ca­ven lau­lus­ta O Child­ren.)

(HB)