Neljän jou­lu­kuus­sa syn­ty­neen or­po­po­jan jouk­kio lä­he­tetään jou­lu­kuuk­si me­ren­ran­ta­lo­mal­le hyvän­te­kijä­per­heen luok­se. Ran­ni­kon nais­kau­neus ja va­paus­po­ten­tiaa­li herättää nun­nien kes­kellä kas­va­neis­sa po­jis­sa vilk­kaam­mat aja­tuk­set. 1960-lu­vun Aust­ra­lia esi­tetään kieh­to­vien mai­se­mien kaut­ta.

Mel­ko hi­taas­sa tem­pos­sa ete­nevä nuor­ten­ta­ri­na näyttää or­pou­den yhtäläi­senä mah­dol­li­suu­te­na on­nis­tu­val­le ai­kuis­tu­mi­sel­le. Kir­kon yh­teys, ja kiistämätön us­kon­nol­li­suus, ei nou­se lain­kaan ne­ga­tii­vi­se­na te­kijänä. Poh­ja­vi­reenä on poik­keuk­sel­li­nen hyvän­tuu­li­suus, var­mas­ti­kin aust­ra­lia­lai­suu­den mu­ka­naan tuo­maa. Yh­den po­jan yli­luon­nol­li­set näyt eivät tun­nu välttämättö­myy­deltä, ja tuo­vat muas­saan lisäus­kon­nol­li­suut­ta. Lo­pun draa­ma voi­si ja­kau­tua sup­peam­min, vaik­ka klas­si­ses­ta ta­ri­nas­ta ky­se on­kin.