Mel Gib­so­nin maya­seik­kai­lu tun­tui tuo­reel­ta ja raik­kaal­ta ai­heel­ta jo etukä­teen. Voi vain ku­vi­tel­la, kuin­ka näyttävä se oli teat­te­ri­kier­rok­sel­laan, sillä myös pie­ni­tuu­mai­ses­sa te­le­vi­sios­sa sen au­dio­vi­suaa­li­suus is­ki tul­ta ja tap­pu­raa.

A­po­ca­lyp­to ku­vaa yu­ka­ta­ni­lai­sen kor­kea­kult­tuu­rin vii­mei­siä vai­hei­ta, jol­loin au­rin­ko pi­ti herättää jo­ka aa­mu hen­kiin uh­raa­mal­la jo­pa tu­han­sia uh­re­ja päivässä. Mayat so­ti­vat vain ih­mi­suh­rien vuok­si. Tus­kin­pa kos­kaan on elä­nyt kan­saa, jo­ka eli ää­rimmäi­sestä jul­muu­des­ta näin to­ta­litää­ri­sellä ta­val­la. Yh­teis­kun­ta, hal­lin­to ja us­kon­to oli ra­ken­net­tu jul­mal­le pe­rus­tal­le.

Ko­vat ot­teet eivät tuo­neet pe­las­tus­ta. Maa­ta­lous ei riittä­nyt elättämään kan­saa, ja aa­vis­tus tu­le­vas­ta ro­mah­duk­ses­ta lisä­si ve­ren­ja­noa en­ti­sestään.

Ti­lan­net­ta ku­va­taan saa­liin näkö­kul­mas­ta, kun al­ku­kan­tai­sen hei­mon lu­paa­vin nuo­ri so­tu­ri jou­tuu to­ve­rei­neen van­gik­si. Elämän­ja­no lisään­tyy, kun so­tu­ri tietää nuo­ren vai­mon­sa ja poi­kan­sa tar­vit­se­van sa­maan ai­kaan ki­peäs­ti apua, kun uh­ri­pa­pin ki­vi­veit­si lä­hes­tyy.

Hie­no elo­ku­va osa­taan myös lo­pet­taa tyy­likkääs­ti. Elo­ku­vaa voi suo­si­tel­la läm­pimäs­ti his­to­rias­ta, klas­si­sis­ta seik­kai­luis­ta ja var­sin­kin tyhjänpäiväis­ten vä­ki­val­tae­lo­ku­vien ää­rellä ai­kaan­sa tuh­laa­vil­le.