O­min­ta­kei­nen elo­ku­va era­kos­ta (Ro­bert Du­vall), jo­ka 40 vuo­den yk­si­ne­lon jäl­keen päättää jär­jes­tyttää it­sel­leen eri­lai­set hau­ta­jai­set. Neljän pii­ri­kun­nan yleisö­ta­pah­tu­mak­si ko­vaa vauh­tia muo­vau­tu­va ta­pah­tu­ma lu­paa va­lais­ta mie­hen elämää ja ehkä pa­ran­taa myös van­ho­ja haa­vo­ja.

Bill Mur­ray on mai­nio hen­keen ja ve­reen ka­pi­ta­lis­ti­se­na hau­tau­su­ra­koit­si­ja­na, mut­ta sil­ti pääo­sas­sa on it­se oi­keu­te­tus­ti Du­val­lin esittämä ar­voi­tuk­sel­li­nen pap­pa­rai­nen. Elo­ku­va ta­sa­pai­noi­lee nau­tin­nol­li­ses­ti na­rul­la hi­vut­taes­saan yhtäai­kaa pelä­tyn ja ra­kas­te­tun mie­hen men­nei­syyttä au­ki. Ker­ron­ta tun­tuu ha­pa­roi­van nuo­teis­saan vas­ta ai­van lop­pu­met­reillä kun pitkään jat­ku­neen men­nei­syy­den trau­mo­jen poh­jus­tuk­sen jäl­keen rat­kai­su on­kin yhtäk­kiä nenän edessä mil­tei yh­den hen­gen ve­don ai­ka­na. Pal­jas­tuk­sen ei sentään voi sa­noa tu­le­van en­nen ai­ko­jaan, mut­ta sa­lai­suuk­sien pus­si tyh­je­nee kui­ten­kin ko­vin no­peas­ti ja mil­tei huo­maa­mat­ta. Kai­ken al­ku­pe­tauk­sen jäl­keen oli­si odot­ta­nut hie­man ki­mu­ran­tim­paa ta­pah­tu­ma­vyyh­tiä ja ko­ros­te­tum­pia tun­ne­pur­kauk­sia, mut­ta tälläi­senään­kin rat­kai­su on ele­gan­tin te­ho­kas — ja ehkäpä elo­ku­van sä­vy huo­mioi­den lo­pul­ta myös se ai­doin vaih­toeh­to.