So­ta­lap­si kah­den äi­din lou­kus­sa

K­laus Härön Äi­deistä par­hain on ra­ja­tun yleisön elo­ku­va. Sitä voi suo­si­tel­la vain kai­kil­le äi­deil­le ja niil­le, jot­ka jos­kus ovat ol­leet lap­sia. Mui­den on tur­ha mennä it­seään it­kettämään.

Äi­din ja lap­sen suh­de on niitä tär­keim­piä. Sik­si­kin, et­tei sii­hen juu­ri ole it­sellä sa­nan­val­taa. Tähän pe­rus­tuu elo­ku­va­his­to­rian suu­rin klas­sik­ko Ci­ti­zen Ka­ne. Ja sa­mas­sa poh­jat­to­mas­sa läh­teessä py­ris­te­lee myös Äi­deistä par­hain.

Heik­ki Hie­ta­mie­hen ro­maa­ni vuo­del­ta 1992 pe­rus­tuu kir­jai­li­jan omiin ko­ke­muk­siin so­ta­lap­se­na olos­ta. Er­ja Dam­mer­tin hie­no do­ku­ment­ti So­ta­lap­set vuo­del­ta 2003 jo näyt­ti, mi­ten syvät jäl­jet sil­loi­nen naa­pu­ria­pu su­ku­pol­veen juur­rut­ti. Äi­deistä par­haim­man ää­rellä jou­tuu­kin hämmäs­te­lemään, mik­si fik­tio­fil­mi ei ole aiem­min tart­tu­nut näin rik­kaa­seen ai­hee­seen.

Las­ten lä­hettä­mi­nen pom­mi­tus­ten ja vi­hol­li­sen val­tau­su­han al­ta rau­hal­li­seen Ruot­siin tun­tuu tuon ajan olois­sa pe­rus­tel­lul­ta rat­kai­sul­ta. Fyy­si­sen tur­val­li­suu­den hin­ta­na oli kui­ten­kin 70 000 suo­ma­lais­lap­sen hen­ki­nen or­pous. Äi­deistä par­haim­mas­sa sen ko­kee 9-vuo­tias Ee­ro.

Ee­ro tun­tuu elävän Skoo­nen vih­reillä kum­muil­la­kin jat­ku­vas­sa ah­dis­tuk­ses­sa. Ero omas­ta äi­distä su­lau­tuu pian pel­koon ruot­sa­lai­sen si­jaisäi­din jättä­mi­sestä. – Mik­si ih­mis­ten pitää ko­ko ajan vaih­tua?, Ee­ro ih­met­te­lee. Heit­to­pus­si­na mai­den ja per­hei­den vä­lillä ei ole ih­me, että äi­din­rak­kaus jää Ee­rol­le hämäräk­si mel­kein lop­puelämäk­si.

Mut­ta vain mel­kein. Sillä vaik­ka Klaus Härö herättää ku­vil­laan ris­ti­rii­tai­sia tun­tei­ta, hän ar­mah­taa kat­so­jan, eikä jätä le­vot­to­muut­ta evääk­si ko­ti­mat­kal­le. Oh­jaa­ja ha­kee fil­mi­ta­ri­nal­laan so­vi­tus­ta ki­peäk­si koet­tuun his­to­rian­juon­tee­seen.

Tyy­neys ja so­vi­tus

Äi­deistä par­hain to­dis­taa, et­tei lois­ta­va Nä­kymätön Eli­na ol­lut Härön on­nen­kan­ta­moi­nen. Oh­jaa­ja näyttää ko­ko­nai­suu­den jo en­simmäi­sessä otok­ses­sa. Poi­ka, lu­mi, koi­vun­run­got ja täh­ti­tai­vas. Ta­ka­na su­mui­ses­sa metsässä pom­mi­ko­nei­ta pa­ke­ne­vat ka­ve­rit ja las­taan et­sivä äi­ti. Al­ku­ku­vas­ta läh­tien Härö piirtää mie­liin ko­ko konf­lik­tin, mut­ta myös lop­pu­rat­kai­sun mah­dol­li­suu­den.

So­vi­tus, pääl­limmäi­sek­si jäävä tyy­neys ja rat­kai­sun löytä­mi­nen, tun­tu­vat ole­van oh­jaa­jan tois­tu­via tee­mo­ja. Tämä nä­kyy Äi­deistä par­haim­mas­sa niin ih­mis­ten kas­voil­ta kuin mai­se­mas­ta. To­pi Ma­ja­nie­messä Härö ja ku­vaa­jan­sa Jark­ko T. Lai­ne ovat löytä­neet il­mentäjän suo­ma­lais­po­jan häm­men­nyk­sel­le, mut­ta myös tämän luon­teen­lu­juu­del­le ja eh­dot­to­muu­del­le.

Ee­ron ei tar­vit­se huu­taa ki­puaan. Tus­ka il­me­nee Härön ha­vain­to­jen kaut­ta hil­lit­tyinä jän­nit­teinä, kun poi­ka jou­tuu kas­va­maan kol­huis­ta ja ko­vet­tu­maan. Kii­tos pääo­sa­ne­sittäjän va­lin­nas­ta kuu­luu var­mas­ti myös Äi­deistä par­haim­man toi­sel­le apu­lai­soh­jaa­jal­le, Kok­ko­las­sa­kin pitkään asu­neel­le Mia Ho­lo­pai­sel­le, jo­ka hoi­ti elo­ku­van ”­cas­tin­gia”, eli koe­ku­va­si sa­to­ja kou­lu­lai­sia oi­kean Ee­ron löytä­mi­sek­si.

Isät jäävät ker­to­muk­ses­sa si­vu­hen­kilöik­si. Täy­sin omil­leen Äi­deistä par­hain pää­see Ee­ron ja Ma­ria Lundq­vis­tin, al­kuun ko­lean Ruot­sin-mam­man, löytäessä vii­mein toi­sen­sa. Näissä in­tii­meissä otok­sis­sa mo­lem­mat ovat har­voin yh­dessä ku­vas­sa, jo­ten oh­jaa­jan ja ku­vaa­jan ti­lan­ne­ta­ju on ol­lut rat­kai­se­vaa. Ja Lundq­vist on äi­tinä ereh­tymätön.

Lundq­vis­tin Sig­ne-mam­man pidät­ty­vyys luo tun­ne­hui­puil­le ai­nut­laa­tui­sen nos­teen. Ei siinä tur­hia oven­suu­hi­das­tuk­sia oli­si tar­vit­tu, kun Sig­ne juok­see poi­kaa Suo­meen kul­jet­ta­van au­ton perään. Äi­din lu­his­tu­mi­nen ajo­tiel­le tuo mie­leen hyvän koh­tauk­sen Spiel­ber­gin So­ta­mies Rya­nis­ta, jos­sa ame­rik­ka­lai­nen äi­ti saa kuul­la so­ti­las­poi­kan­sa kuo­le­mas­ta. Tun­teen kou­rai­su vä­lit­tyy näyt­te­lijän eleen kaut­ta kat­so­jaan­kin pa­kah­dut­ta­van ruu­miil­li­se­na ko­ke­muk­se­na.

It­kua pi­meässä

Nä­kymättömän Eli­nan ja Äi­deistä par­haim­man myötä Jark­ko T. Lai­ne nou­see ku­vaa­ja­na kon­ka­rien Ka­ri Sohl­ber­gin ja Ti­mo Sal­mi­sen rin­nal­le. Ka­me­ra näyttää myl­lertävää me­ren­ran­taa ja Skoo­nen vil­ja­via kum­pu­ja Ee­ron ih­me­teltäväk­si, mut­ta to­del­li­nen draa­ma näy­tellään ih­mis­ten kas­voil­la. Äi­deistä par­haim­man oli­si kan­nat­ta­nut luot­taa näyt­te­lijöi­hin lop­puun saak­ka. Nyt jäädään odot­ta­maan kau­nis­ta au­rin­gon­nou­sua hei­jas­tu­mak­si pir­ti­no­veen, kun pelkkä ole­mi­sen ko­reus riittäi­si.

Fil­missä on myös töksäh­te­lyä, jo­ka Nä­kymättömästä Eli­nas­ta tyys­tin puut­tui. Ehkä Hie­ta­mies ei ole yhtä hyvä kir­jai­li­ja kuin Nä­kymättömän Eli­nan Kers­tin Jo­hans­son i Bac­ke? Vai oli­ko kä­si­kir­joi­tuk­sen kim­pus­sa liian mon­ta kok­kia? Ta­pah­tu­mien an­ne­taan edetä kan­keas­ti ti­lan­tees­ta toi­seen. Gus­tav Wik­lun­dil­la on suu­ren­moi­set kas­vot, mut­ta pap­pi­hah­mon traa­gi­nen esiin­tu­lo on tö­kerö. Fil­missä on myös lii­kaa sa­ma­na tois­tu­vaa kir­jei­den avaa­mis­ta ja ta­vaa­mis­ta.

Tuo­mas Kan­te­li­nen sä­veltää suu­reel­lis­ta fil­mi­mu­siik­kia, jo­ka kui­ten­kin jää soi­maan mie­li­ku­vien säes­tyk­senä vielä fil­min pää­tyt­tyä. Ja ku­vi­tel­kaa­pa vaih­toeh­toi­nen kau­hus­ke­naa­rio: Ja­ri Huh­ta­sa­lon lau­la­ma Äi­deistä par­hain lop­pu­teks­tien pääl­le!

Kun fil­mi on Suo­men eh­do­kas ul­ko­mai­sen elo­ku­van Os­car-ka­te­go­riaan, toi­voi­si, että se myös kel­pai­si Jus­si-pal­kin­to­raa­dil­le, toi­sin kuin Eli­na. Suo­mi-Ruot­si –­maaot­te­lu­na Äi­deistä par­hain on koh­tuu­ton. Mar­jaa­na Mai­ja­lan sie­lu­kas­kas­voi­nen Ee­ron oi­kea äi­ti ei saa Sig­nen ta­voin roo­lil­leen te­ke­mistä. Ei ole näyt­te­lijän vi­ka, että osa on kli­sei­sek­si kir­joi­tet­tu. Es­ko Sal­mi­nen on kai­kil­le tut­tu, mut­ta liian suu­ri näyt­te­lijä pie­neen fil­miin. Hä­nen ker­to­janää­nensä ka­ven­taa kat­so­jan mie­li­ku­via. Rat­kai­su tök­kii pa­han ker­ran.

Muu­ten­kin ny­kynäkö­kul­ma, ai­kui­sen Ee­ron ja hä­nen van­han äi­tinsä lä­hes­ty­mi­nen, oli­si voi­tu lei­ka­ta elo­ku­vas­ta. Ny­ky­het­ki rii­pi­vissä mus­ta­val­ko­ku­vis­sa jar­rut­taa Äi­deistä par­haim­man nou­su­vauh­tia. Jos kä­si­kir­joi­tuk­sen tai ro­maa­nin jäl­ki­vii­saus ei ku­vat­tu­na toi­mi, se oli­si pitä­nyt jättää pois. Tu­lok­se­na pa­rem­pi fil­mi.

Äi­deistä par­hain tur­haan al­le­vii­vaa sa­no­maa. Yleisö ei kai­paa val­ko­kan­kaal­le hah­mo­tet­tua se­littäjää, kun vies­tin voi poi­mia ku­vis­ta­kin. Ja kat­so­ja on syystä mus­ta­suk­kai­nen pi­meässä vuo­da­te­tuis­ta kyy­ne­listä. Esi-it­kijää ei tar­vi­ta. Ei edes Es­ko Sal­mi­ses­ta. (HB)