S­te­ven Spiel­ber­gin kynäi­lemä kau­hujännä­ri ka­li­for­nia­lais­ta lä­hiöu­nel­maa elävästä per­heestä, jon­ka pa­hak­si on­nek­si sa­man ton­tin räyhä­hen­get eivät suos­tu hil­jai­sik­si ali­vuok­ra­lai­sik­si. Lu­si­kat vään­tyvät ja jak­ka­rat vii­lettävät pit­kin keit­tiötä kun­nes rin­nak­kais­ten ulot­tu­vuuk­sien ra­jat to­del­la häi­lyvät.

Na­pak­ka ja il­meikäs elo­ku­va ei ehkä ole ny­ky­kat­san­nos­sa enää selkä­piitä kar­mi­va, mut­ta kai­kes­sa omin­ta­kei­suu­des­saan kou­kut­ta­va ja ai­na­kin kyl­lin pe­lot­ta­va lä­hes­tyvän Hal­lowee­nin tar­pei­siin. Ku­vas­to hui­pen­tuu hie­nos­ti lop­pu­koh­tauk­seen, jo­ka on pait­si kek­se­liäs myös hy­vin ai­kaa kestä­nyt.

Se on­ko elo­ku­van oh­jaa­ja Spiel­berg vai Hoo­per, vai mo­lem­mat yh­dessä, on ol­lut ky­see­na­lais­ta elo­ku­van syn­nystä as­ti. Kol­man­nen as­teen yh­tey­den jat­ko-o­sak­si yh­dessä vai­hees­sa suun­ni­tel­tu elo­ku­va mais­tuu val­mii­na­kin Spiel­ber­gin elo­ku­val­ta, mut­ta vi­ral­li­ses­ti mies hää­ri tämän ympä­rillä tuot­ta­ja­na. Tuot­ta­ja­na, jo­ka oli ku­vauk­sis­sa mu­ka­na käytännössä jo­ka päivä. Lop­pu­tu­los on jo­ka ta­pauk­ses­sa hyvä, eikä kär­si lain­kaan kah­den ko­kin synd­roo­mas­ta.