Kok­ko­las­ta ko­toi­sin ole­van mo­ni­lah­jak­kaan Jan Forsströ­min kä­si­kir­joit­ta­ma ja leik­kaa­ma ja vä­hintään­kin kun­nia­kok­ko­la­lai­sen Zai­da Berg­rot­hin oh­jaa­ma elo­ku­va Hyvä poi­ka on saa­nut ar­vos­te­li­joi­ta hyvän vas­taa­no­ton. Tai­ten teh­tyä, fik­sua elo­ku­vaa heiltä odot­taa­kin erittäin lu­paa­van Ska­vabö­len poi­kien jäl­keen.

Uu­tuus on hal­lit­tu, ren­non va­pau­tu­nees­ti näy­tel­ty ja ko­kei­le­van ke­vyt luo­mus. Pie­ni­muo­toi­se­na Hyvä poi­ka on tii­vis, par­haim­mil­laan pai­nos­ta­va, mut­ta pa­him­mil­laan ko­lea elo­ku­va rak­kau­den puut­tees­ta. Ihan kai­kis­ta ta­ri­nan hah­mois­ta en eh­ti­nyt puo­li­tois­ta­tun­ti­sen ai­ka­na kiin­nos­tua. Useim­piin tus­kas­tuin, mikä kai on tar­koi­tus­kin.

Vas­ten­mie­listä sak­kia ympä­ril­leen kerää kes­ki-ikäis­tyvä täh­tinäyt­te­lijä Lei­la Man­ner (E­li­na Knih­tilä). Hän pa­ke­nee en­si-il­ta­fias­koa ja il­tapäivä­leh­tiä luon­non­kau­niil­la pai­kal­la ran­nal­la si­jait­se­val­le hu­vi­lal­leen. Man­ne­rin lap­sil­le, Il­ma­ril­le (Sa­mu­li Niit­tymä­ki) ja Un­tol­le (Ee­tu Ju­lin) pa­ras­ta oli­si kesäi­nen rau­ha ja yh­tei­nen ai­ka äi­din kans­sa. Mut­ta tai­tei­li­ja­dii­va kai­paa ai­kuis­ta seu­raa he­ti, kun tu­li on saa­tu tu­paan ja kun uu­nin­pii­pus­sa ma­jail­lei­den lin­nun­poi­kas­ten ää­ni on vaien­nut.

Kesä­vie­raat hel­ve­tistä

Tei­ni Il­ma­ri in­hoaa eni­ten äi­tinsä mies­vie­rai­ta. Vaik­ka kir­jai­li­ja Ai­mol­la (Ee­ro Aho) on ystäväl­li­set ai­keet, Il­ma­ri on mus­ta­suk­kai­nen. Käyttäy­tyy epä­var­ma ja ympä­ristöään ma­ni­pu­loi­va Lei­la kuin­ka päättömäs­ti, Il­ma­ri on ai­na äi­tinsä puo­lel­la. Vä­ki­val­taan saak­ka.

Fil­min hen­ki on yk­si­tyis­koh­dis­sa, jois­ta ei puu­tu hir­te­hi­siä piir­teitä. Hu­vi­lal­la kyläi­levän bo­hee­mi­po­ru­kan Ka­ri (Ant­ti Rai­vio) on jo tul­les­sa kän­nissä ja il­kia­las­ton, mut­ta hä­neen ei ku­kaan kiin­nitä huo­mio­ta. Ka­ri kun on tyy­linsä löytä­nyt.

Kesäi­lon­pi­don vä­kinäi­syyttä Berg­roth ja Forsström seu­raa­vat kat­so­jan myötähä­peän saat­te­le­mi­na pal­jas­ta­vas­ti. Lä­hi­ku­vis­sa sul­keu­tu­neen Il­ma­rin aja­tus­ten ta­voit­ta­mi­nen on aa­vis­tuk­se­no­mais­ta, ja juu­ri vais­ton­va­rai­sis­sa oi­val­luk­sis­sa fil­mi on par­haim­mil­laan. Hyvän po­jan vä­ke­vimmässä ku­vas­sa Il­ma­rin ta­ka­rai­vos­ta jo vais­toaa hu­mah­duk­sen, en­nen kuin hil­jai­nen poi­ka räjähtää.

I­so­ve­li Il­ma­ri kuun­te­lee uu­nin pa­haen­tei­ses­ti vai­me­ne­via ää­niä. Pik­ku­ve­li Un­to ku­vit­te­lee sau­nan­pesässä kol­kut­ta­van Uu­ni­po­jan. Sitä, on­ko Uu­ni­poi­ka kilt­ti vai ei, pik­ku­mies ei voi ihan var­mas­ti tietää. Il­lan pi­me­tessä viih­tymättö­myys ja tu­kah­du­tet­tu agg­res­sio yl­tyvät psy­ko­pa­to­lo­gi­siin mit­toi­hin. Kesäi­sen luon­non, ava­ran tai­vaan ja kirk­kaan ve­den­kin ää­rellä voi sul­je­tun pai­kan kam­mo yllättää, kun ih­mi­set jou­tu­vat synk­kien aja­tus­ten häk­kiin.

E­lo­ku­va jättää kat­so­jan ai­ka ul­ko­puo­li­sek­si. Näi­hin tyyp­pei­hin ei ha­luai­si tu­tus­tua ja sa­mais­tu­mi­nen vas­ta vai­keaa on­kin. Ta­ri­nan nuo­ret, Un­to, Il­ma­ri ja Il­ma­rin tyttöystävä­tyrk­ky Ka­ri­ta (An­na Paa­vi­lai­nen), voi­si­vat ol­la mah­dol­li­suuk­sia ta­ri­nas­sa, mut­ta jäävät aja­tus­ko­keik­si. Sa­mu­li Niit­tymäen herkäs­ti esittämä, avu­ton Il­ma­ri on lä­hes au­tis­ti­nen ta­paus kon­tak­ti­ky­vyttö­myy­dessään. Ka­ri­ta saa hiu­kan eloa nuo­ru­kai­seen, mut­ta ou­dok­sun rat­kai­sua tehdä tytöstä hol­ti­ton hei­tuk­ka, kuin Lei­la Man­ne­rin nuo­rem­pi pai­nos. Sekä Il­ma­ri, Ka­ri­ta, että Lei­la kär­sivät lä­heis­riip­pu­vuu­des­ta, jol­la huo­maa­mat­taan va­hin­goit­ta­vat it­seään ja toi­siaan, eikä oheis­va­hin­goil­ta­kaan sääs­tytä.

T­raa­gi­nen ha­vah­tu­mi­nen

E­lo­ku­van mu­siik­ki­maail­maa on Mi and L’au -duon lau­luin, Ca­ro­lan, Ta­ma­ra Lun­din tum­min bal­la­dein ja Ri­ki Sor­sa -ka­rao­kein run­saan­lai­ses­ti. Vaih­tu­vat sä­velmät avaa­vat in­tii­miä ti­laa mo­neen suun­taan, kun kes­kittä­mi­nen ja hil­jai­siin koh­tiin luot­ta­mi­nen oli­si­vat voi­neet viedä pi­temmäl­le. Uu­ni­ver­tauk­set ja pik­ku­po­jan ötökkä- ja ku­vaus­har­ras­tus pyr­kivät sy­ventämään pel­kis­tet­tyä juon­ta ja tuo­maan uut­ta näkö­kul­maa ker­ron­taan, mut­ta täy­sin luon­te­vas­ti ne eivät ta­ri­naan ase­tu.

E­lo­ku­va on omin­ta­kei­nen ja roh­kea­kin esittäessään koh­tauk­sia, jot­ka ovat po­ten­tiaa­li­ses­ti jo­ko vas­ten­mie­li­siä – hu­ma­laör­vel­lys – tai kiu­sal­li­suu­des­saan jul­mia – pik­ku­po­jan imi­taa­tioe­si­tys. Hyvä poi­ka ei py­ri miel­lyttämään kat­so­jaa.

Yk­sittäi­set juo­nen­mut­kat mie­ti­tyttävät. Kir­jai­li­jan saa­ma sähköis­ku tun­tuu hätä­rat­kai­sul­ta. Pu­bi­koh­taus kaup­pa­reis­sui­neen ja kas­sa­va­jei­neen jää epä­selväk­si. Mi­hin Ai­mo kark­kia tar­vit­see? Ka­ri­ta ei ai­na­kaan ka­val­lu­sepäi­lystä, kun hä­nellä muu­ten­kin on jo lo­kaa nis­kas­sa.

Ee­ro Ahon esittämä kir­jai­li­ja on niin vank­ka­te­koi­nen ja Il­ma­ri puo­les­taan sem­moi­nen riu­ku, että nuo­ru­kai­nen ei oi­kein tun­nu uhal­ta täy­si­kas­vui­sel­le mie­hel­le. Il­ma­ri on sil­ti elo­ku­van sie­lu. Jos­kin Sa­mu­li Niit­tymäen on va­rot­ta­va, et­tei juu­tu herk­kiin luu­se­ri­roo­lei­hin, joi­ta hä­neltä on ly­hyessä ajas­sa näh­ty peräkkäin te­le­vi­sios­sa – Mo­bi­le Hor­ror, Enon ope­tuk­set — ja nyt elo­ku­vas­sa.

O­do­tin enemmän Eli­na Knih­tilän näyt­te­lijäs­ta­ral­ta. Hah­mo on ko­vin lä­hellä kli­seetä il­tapäivä­leh­ti­ko­hui­neen. Kos­ket­ta­vak­si Lei­la Man­ner muut­tuu vas­ta pa­kah­dut­ta­vas­sa lo­pus­sa, traa­gi­ses­sa ha­vah­tu­mi­ses­sa äi­din­tus­kaan ja riittämättö­myy­teen. Ee­ro Aho on hiu­kan kel­mi esittäessään ta­val­li­sen kun­nol­lis­ta kir­jai­li­jaa­kin. Ai­mon koh­ta­lo ei meitä suu­rem­min het­kau­ta. Eni­ten yk­sin ja ai­kuis­ten sil­miltä kat­vee­seen jää Ee­tu Ju­li­nin pik­ku-Un­to. Tässä seu­ras­sa se tar­joaa lap­sel­le sil­ti par­haan el­lei ai­noan sel­viy­ty­mis­mah­dol­li­suu­den. Eri­tyi­sen ve­toa­va Un­to on pyytäessään Ai­moa saat­to­mat­kal­le hämäräl­le ran­ta­po­lul­le. Pientä tu­kea kai­paa it­sel­li­nen­kin.

Hyvä poi­ka on ku­vat­tu hal­val­la käyttäen uu­sin­ta di­gi­ka­lus­toa. Anu Kerä­sen ke­vyt kä­si­va­ra­ka­me­ra ta­voit­taa ti­lan­teet il­ma­vi­na ja tuo­rei­na. Par­haim­mil­laan jäl­ki on ta­sa­pai­nois­ta ja miel­lyttävää, kun ih­mi­set liik­ku­vat luon­non kes­kellä au­rin­ko­kyl­vyissä. Mut­ta pai­koin vai­ku­tel­ma jää lat­teak­si ja ih­mi­set kal­va­koik­si. Pie­nillä vi­deo­ka­me­roil­la ja bud­je­teil­la on ra­joi­tuk­sen­sa. Ko­ko­nai­suu­te­na Hyvä poi­ka ei yllä Berg­rot­hin Ska­vabö­len poi­kien tai Forsströ­min vai­kut­ta­vim­pien ly­hyt­fil­mien ta­sol­le. (HB)