”El­len oli­si ol­lut niin ri­kas, mi­nus­ta oli­si voi­nut tul­la jo­tain. Olo­suh­teet huo­mioon ot­taen pärjä­sin ai­ka hy­vin.”

Näin sa­noi Char­les Fos­ter Ka­ne 1929. To­ki ku­vit­teel­li­ses­ti.

Vuo­si pa­ri sit­ten tun­tui kum­mal­la asua San Fran­cis­con Fair­mont-ho­tel­lis­sa ja käyttää sa­maa his­siä, jon­ka Or­sen Wel­les sat­tu­mal­ta ja­koi Wil­liam Ran­dolph Hears­tin kans­sa. Kum­pi­kaan ei kuu­lem­ma sa­no­nut sa­naa­kaan.

Leh­ti­mo­gu­li Hearst ei to­ki ole Ci­ti­zen Ka­nen se­littäjä, maa­gi­nen sa­na Ro­se­bu­din ta­paan, jo­ka yk­sioi­koi­ses­ti pal­jas­tai­si suu­ren mys­tee­rin. Elo­ku­va on en­nen kaik­kea ker­to­mus siitä, kuin­ka hie­noin­kin, mo­raa­li­sin ja ide­lo­gi­sin mur­tuu vääjäämättä. Alus­sa kaik­ki on hy­vin, mut­ta ta­kai­sin al­kuun on mah­don­ton­ta päästä. Elo­ku­va on pe­rin freu­di­lai­nen, mut­ta täyttää hy­vin keit­tiöp­sy­ko­lo­gi­sen tar­peen. Kaik­ki ai­kui­suu­den kie­rou­mat juon­tu­vat lap­suu­den trau­mois­ta. Sa­mal­la näkö­kul­maa voi pitää yh­tenä ver­sio­na Mil­to­nin Ka­do­te­tus­ta pa­ra­tii­sis­ta. Em­me me­nettä­neet Ee­de­niä, vaan lap­suu­den viat­to­muu­den.

K­rii­tik­koää­nes­tyk­sissä maail­man par­haak­si elo­ku­vak­si kaik­kein useim­min va­lit­tu Ci­ti­zen Ka­ne oli ai­ka­naan mer­kittävä en­nen kaik­kea mul­lis­ta­van ku­vaus­tek­niik­kan­sa vuok­si. Jän­nittävät ka­me­ra­kul­mat muut­ti­vat pal­jon muun­kin po­pu­laa­ri­kult­tuu­rin vi­suaa­lis­ta il­mai­sua. Sa­mal­la elo­ku­va tar­jo­si yleispä­tevän ja ai­kaa kestävän ku­vauk­sen val­las­ta.

Uu­sim­mal­la kat­se­lu­ker­ron­nal­la ar­vos­taa klas­si­kon mo­ni-il­mei­syyttä. Se on ra­port­ti, elämän­ker­ta, mys­tee­ri, draa­ma ja pa­ro­dia. Kai­ken lisäk­si pal­jon haus­kem­pi pa­ro­dia kuin mai­ne an­tai­si odot­taa.