73-vuo­tias Woo­dy Al­len on saa­nut val­miik­si yh­den vielä jul­kai­se­mat­to­man elo­ku­van Vic­ky Cris­ti­na Bar­ce­lo­nan jäl­keen. Oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­jan luo­vuus vain kiih­tyy 2000-lu­vun en­simmäi­sen kym­me­nyk­sen lop­pu­puo­lel­la. Al­le­nin ah­ke­ra vuo­si/e­lo­ku­va –­tuot­te­liai­suus ja tur­naus­kestä­vyys on ame­rik­ka­lai­sen fil­mi­maail­man ilah­dut­ta­vim­pia il­miöitä.

Ehkä ve­te­raa­nil­la on an­net­ta­va­na vain yk­si tee­ma ja muun­nel­mia, mut­ta kun ai­he on ikui­nen, voi vi­vah­teik­kais­ta so­vi­tuk­sis­ta ja vaih­te­le­vis­ta or­kest­raa­tiois­ta som­mi­tel­la toi­nen tois­taan kieh­to­vam­pia teok­sia elo­ku­vay­leisön nau­tit­ta­vak­si.

Mut­ta kyllä Al­le­nin elo­ku­vat ovat muut­tu­neet­kin. Uu­del­le vuo­si­tu­han­nel­le tul­taes­sa fil­mi­ta­ri­nat ovat käy­neet suo­ra­vii­vai­sem­mik­si ja yk­sin­ker­tai­sem­mik­si. Pois­sa on fi­lo­so­foin­ti, angs­tit, te­ra­piat ja post­mo­der­nien kie­li­pe­lien nok­ke­lat la­by­rin­tit. Elo­ku­vien il­me on tul­lut ar­ki­sem­mak­si, ta­va­no­mai­sem­mak­si ja rea­lis­ti­sek­si. Mut­ta tyy­li ke­hit­tyy myös luis­ta­vam­mak­si, jous­ta­vam­mak­si ja lä­pi­kuul­ta­vak­si. Tur­ha näitä on pa­rem­muusjär­jes­tyk­seen lait­taa, myö­hempää ja var­hais­ta Al­le­nia. Sen enempää kuin pitää lo­pun ajan ke­peää Buñue­lia al­ku­peräistä anar­kis­tia huo­nom­pa­na. Tai väittää brit­ti­kau­den Hitch­coc­kia pa­rem­mak­si kuin Hol­lywoo­din mes­ta­ria.

Al­len siir­tyy uu­tuu­des­saan kol­men eng­lan­ti­lai­se­lo­ku­van jäl­keen Es­pan­jaan – ja vaih­taa sa­mal­la olo­muo­toa kuin am­moi­sen fil­minsä Ze­lig. Eu­roop­pa­lai­sek­si te­kijäk­si äi­ty­nyt Al­len on Vic­ky Cris­ti­na Bar­ce­lo­nas­sa paa­vil­li­sem­pi kuin paa­vi it­se, ai­van kuin van­ha koo­mik­ko oli­si hii­pi­nyt es­pan­ja­lai­sen Ped­ro Al­modó­va­rin ja rans­ka­lai­sen Eric Roh­me­rin nah­koi­hin te­kemään räis­ky­vien nais­ten kes­kistä hen­kevää kä­ve­ly- ja kes­kus­te­lue­lo­ku­vaa.

Ju­ma­lai­sia­han he ovat, Os­car-eh­do­kas Pené­lo­pe Cruz ja Scar­lett Jo­hans­son. Eikä vä­hemmän tut­tu Re­bec­ca Hall jää rin­nal­la vai­sum­mak­si. Pärjätäk­seen va­lo­voi­mais­ten nais­ten jou­kos­sa, täy­tyy miespääo­san ol­la var­si­nai­nen ka­ris­ma­pak­kaus. Ja Ja­vier Bar­dem on.

Hall ja Jo­hans­son esittävät Vic­kyä ja Cris­ti­naa, ame­rik­ka­lais­tu­ris­te­ja Bar­ce­lo­nas­sa. Gaudín ark­ki­teh­tuu­rin si­jas­ta kiin­nos­tuk­sen koh­de löy­tyy Bar­de­min maa­la­ris­ta, Jua­nis­ta – jol­la on riip­pu­vuus ori­gi­nel­liin exäänsä, Cru­zin esittämään Ma­ria Ele­naan. ”P­syc­ho wo­man”, sa­noi­si André Wikström ja osoit­te­li­si päätään.

A­me­rik­ka­lai­sis­ta kum­pi­kin vuo­rol­laan pää­tyy Jua­nin sän­kyyn — Bar­ce­lo­nan hel­teessä puis­ton­penk­ki­kin käy. Kos­ka mies on kui­ten­kin niin jämppään­ty­nyt Ma­ria Ele­naan­sa, eh­do­te­taan kimp­pa­suh­det­ta. Ko­kei­lun­ha­lui­sel­le Cris­ti­nal­le kä­vi­si, mut­ta se ”­suh­de” on myrk­kyä. Cris­ti­na ei ha­lua si­tou­tua. Vic­ky taas on ta­hol­laan va­kaas­ti nai­mi­sis­sa.

Pii­ri pie­ni pyö­rii, mut­ta ka­ru­sel­lin sei­sah­dut­tua ol­laan al­kua­se­tel­mis­sa. Sil­ti kaik­ki on muut­tu­nut. Tuo muu­tos ja sii­hen joh­ta­nut mat­ka on Al­le­nin kir­joit­ta­jan ja oh­jaa­jan tai­kaa.

In­tii­minä al­ka­nut pie­ni elo­ku­va­me­lo­dia ke­hit­tyy ja kas­vaa lop­pua koh­ti, kun yhä useam­pi näyt­te­lijäinst­ru­ment­ti yh­tyy soit­toon tai lisää pie­net si­vu­tee­man­sa sä­vel­lyk­seen.

Woo­dy Al­le­nia ei taas­kaan elo­ku­vas­sa nähdä. Aiem­min Al­len oli usein omien fil­miensä sisäi­nen ker­to­ja, mut­ta nyt Ch­ris­top­her Evan Welc­hin ää­ni tuo etäi­syyttä, ”ul­kois­ta pu­het­ta”. Se lisää lo­ma­kesän ker­to­muk­seen sekä kir­jal­li­sia että do­ku­men­taa­ri­no­mai­sia sä­vyjä.

Al­len-ko­me­dia­kin on ny­kyi­sin me­lan­ko­li­nen. (HB)