Terry Gilliam on ohjannut suuria ja vielä suurempia kassamagneetteja jo neljänkymmenen vuoden ajan.
Terry Gilliam on ohjannut suuria ja vielä suurempia kassamagneetteja jo neljänkymmenen vuoden ajan. Visuaalisen fantasiaelokuvan saralla on vaikea kuvitella pitkäaikaisempaa menestysohjaajaa. Kuten usein, uusimmallaankin Gilliam jakaa yleisön mielipiteen.
Qohen Leth (Christoph Waltz) työskentelee Mancom-yhtiön palkkalistoilla. Mies polkee ja vatkaa. Qohenin yläkerta on hajoamassa ja mies odottaa puhelua, joka paljastaisi syyn eksistenssiin, oikean maailmanselityksen. Sekoamispisteessä oleva mies tapaa vuorotellen yhtiön lääkärit, tekoälypsykiatrin sekä johtoportaan. Psyyken todetaan rakoilevan entistä pahemmin. Koska ”Puhelun” odottaminen muodostuu pakkomielteeksi, on pakko siirtyä työskentelemään kotoa käsin. Tämän seurauksena yrityksen johto palkkaa Qohenin perään tarkkailijoita, jotta miehen keskittyminen ei olisi yhtiönvastaisen toiminnan parissa. Elämän tarkoituksen etsintä hankaloituu.
Terry Gilliamin tunnustukseksi on sanottava, että hän noudattaa uskollista tyyliä. Katseenvangitseminen on ensi sijalla, tarina tulee perässä, jos on edes tullakseen. Zero Theoremin sinänsä kiinnostava juoni saattaisi suppeammalla ja vähemmällä prameudella toimiakin, nyt sen sivujuonteet hukkuvat kaiken väriloiston alle. Elämän tarkoituksen etsiminen toimisi hillitymmissäkin puitteissa. Hahmojen ja lavastusten vyöry jättää tärkeimmän, Christoph Waltzin sinänsä mallikkaasti esittämän Qohen Lethin, katsojalle turhan etäiseksi. Miehen mielen rapistumista on kuvattu elokuvataiteessa useasti näyttelijäkeskeisemmällä tavalla onnistuneemmin. (VA)